Etusivu Tutkimusnäkökulma Yhteisötaide Yhteisötaidekasvatus Innostaminen Johtopäätökset

TAITEELLISET LÄHTÖKOHDAT

Yhteisötaide lopputyöni työpajojen taustafilosofiana

Yhteisötaide on 90-luvulta yleistynyt taiteen suuntaus (Yhteisötaide 2007). Yhteisöllisestä ja sosiaalisesta taiteesta käytetään kansainvälisessä taidekeskustelussa monia nimityksiä: New Genre Public Art, Community Art, Sosially Engaged Art, Public Engaged Art, Littoral Art, Activist Art, Dialogical Art, Conversational Art ja Politicized Art. Suomen kielellä yhteisöllisestä ja sosiaalisesta taiteesta käytetään usein nimitystä yhteisötaide, mutta myös käsitteet uusi julkinen taide, poliittinen taide, sosiaalinen taide, sosiaalisesti sitoutunut taide, aktivistitaide, uusi yhteisötaide, keskustelutaide ja performatiivinen taide, ovat käytössä. Termejä käytetään osittain toistensa synonyymeinä, mutta toisinaan niiden välillä halutaan osoittaa merkityseroja. (Kantonen, 2005, 51, 53, 54) Kuvataiteen tutkija Leevi Haapala käyttää termiä katoava taide, jolla hän tarkoittaa sekä yhteisö-, ympäristö- että performanssitaidetta (Naukkarinen 2003, 84-85). Itselleni käsite yhteisötaide, joka on käännös englanninkielisestä käsitteestä Community Art, tuntuu luontevimmalta. Lopputyöhöni liittyviä työpajoja kutsun yhteisötaidetyöpajoiksi tai pelkästään työpajoiksi.

Yhteisötaiteen historiallisia edeltäjiä ovat olleet 1900-luvun avantgarde, kuten dadaistien ja surrealistien taide, 1960-luvun situationistien taide, happeningit ja performanssit sekä 1960-luvun paikkasidonnainen taide, jonka englanninkielinen käsite on Site-specific art (Kantonen 2005, 54). Yhteisötaide on sukua ympäristö- ja performanssitaiteelle, jotka pyrkivät usein pois taidegallerioista ja taidemuseoista (Yhteisötaide 2007). Mielestäni yhteisötaiteeseen pätevät samat asiat, joita Timo Jokela (1995, 30-34) esittää määritellessään ympäristötaidetta sekä taidekasvatusta. Modernismin jälkeen ympäristötaide on siirtynyt yhä käsitteellisemmille ja prosessimaisemmille linjoille. Nykyään ympäristötaiteen ja taidekasvatuksen luonnetta kuvaa ajatus, että mahdollisimman vähällä tulisi saada aikaan mahdollisimman suuri arvolataus ja -keskustelu. Teoksessa keskustelu jo itsessään on arvo. Tällöin muun muassa käsitteellinen tapa toimia taiteen kentällä korostuu. Lopputyössäni käsitteellisyys, prosessinomaisuus ja keskustelu kuuluivat olennaisesti yhteisötaidetyöpajojen sisältöihin.

Taiteen tohtori Helena Sederholmin (2000, 113) mukaan yhteisötaide on vastakohta monumenttitaiteelle. Siinä olennaista ovat ihmiset, ihmissuhteet, kommunikaatio, vuorovaikutus ja mukana oleminen. Yhteisö osallistuu teokseen tai on osa teosta. Haapalan (1999, 79-81) mielestä yhteisötaiteesta puhuttaessa ei voida puhua teoksesta, vaan projektista, jossa parhaimmillaan toteutuu yhteenkuuluvaisuuden tunne. Taiteen tohtori Lea Kantosen (2005, 49, 50) mukaan yhteisötaide on yhdessä tekemisen taidetta, dialogia, jossa yhteistyön osapuolet käyvät taiteen välityksellä keskustelua jostain tärkeänä pitämästään aiheesta. Hänen mukaansa taiteen määrittelemiseen yhteisötaiteeksi tai uudeksi julkiseksi taiteeksi vaikuttavat, millä tavalla yleisö osallistuu taiteen tekemiseen ja vastaanottamiseen, sekä poliittiset päämäärät. Yhteisötaiteessa taiteen, taideteoksen ja yleisön keskinäiset suhteet asettuvat uudelleenarvioitaviksi. Perinteinen käsitys taiteilijasta taiteen tekijänä, taideteoksesta taiteilijan työskentelyn julkisena lopputuloksena ja yleisöstä, jolla on mahdollisuus tarkastella taidetta esimerkiksi taidemuseossa, on rikottu. Yhteisötaiteilija sitoutuu työskentelemään jonkin yleisöryhmän kanssa ja samalla kiinnittää koko yhteisön ja laajemman yleisön huomion asiaan, joka on valittu työskentelyn aiheeksi. Yleisöllä voidaan yhteisötaiteessa tarkoittaa sekä ihmisryhmää, joka osallistuu yhteistyön tekemiseen että ihmisryhmää, joka tulee katsomaan yhteistyön tuloksia. Taideteos on jotain, jota syntyy yhteistyön tuloksena, mutta jo yhteistyö sinänsä voidaan määritellä taiteeksi.

Yhteisötaiteessa taide tuodaan ulos taideinstituutioiden perinteisistä laitoksista ja niiden toimintamalleista ja pyritään yhdistämään käytäntöihin, jotka ovat aikaisemmin liitetty paremminkin sosiaalityöhön ja kasvatukseen kuin taiteeseen. (Kantonen 2005, 58) Yhteisötaide on nykyään mukana erilaisissa kylien ja kaupunginosien uudistussuunnitelmissa sekä matkailun kehittämisohjelmissa. Monissa projekteissa on tavoitteena parantaa ympäristön laatua ja kehittää sekä elävöittää yhteistyön tekemisen paikkoja. Yhteistyön tekemisen paikat ovat yleensä julkisissa tai puolijulkisissa tiloissa kaduilla, slummeissa, sairaaloissa, vankiloissa, kouluissa, näyteikkunoissa, pihoilla, puistoissa, uimarannoilla, ostoskeskuksissa jne. Yhteistyön paikka on keskeinen osa tapahtumaa tai taideteosta. Myöhemmin tapahtumasta voidaan laittaa dokumentteja näytteille taiteelle tarkoitettuihin tiloihin taidegallerioihin tai taidemuseoihin. Monet taiteelliset projektit ovat vahvistaneet paikallisidentiteettiä ja syventäneet paikan kokemusta. Ne ovat usein liittyneet myös etnisiin ja monikulttuurisiin kysymyksiin, joiden tavoitteena on ollut kiinnittää ihmisten huomiota vähemmistöjen asemaan. (Hiltunen jne. 2001, 17-21, Kantonen, 2005, 49)

Yhteisötaiteen yhtenä haasteena on kysymys siitä, miten katsoja voi kiinnostua nykytaiteesta ja saada sen liitettyä osaksi kiireistä elämäänsä. Haasteena on myös, miten saada ihmiset kiinnostumaan omista tarinoistaan ja lähiympäristöstään niin, että ne voisivat lisätä merkityksellisyyden tunnetta ja kohentaa näin elämän laatua. (Haapala 1999, 79-81)

Lopputyöni työpajat voi määritellä yhteisötaideprojekteiksi monista syistä. Toimin yhteisötaiteilijana erilaisissa yhteisöissä. Sitouduin työskentelemään yhteisöjen kanssa ja kiinnittämään heidän huomiotaan yhdessä tekemiseen, ihmissuhteisiin, vuorovaikutukseen, kommunikaatioon, mukana olemiseen, lähiympäristöön tutustumiseen, luonnon arvostamiseen, omien tarinoiden pohdiskeluun sekä nykytaiteeseen. Työpajat olivat osallistujalähtöisiä; lapset ja nuoret saivat vaikuttaa työpajojen suunnitteluun, toteutukseen, dokumentointiin ja teosten näytteille asettamiseen mahdollisimman paljon. Työpajojen aikana yhteistyönä syntyneet näyttelyt ja teokset elävöittivät julkisia tiloja. Myös yhteistyötä voidaan pitää jo sinänsä taiteena. Pietarin työpajassa työskentelin vähemmistöryhmän, syöpää sairastavien potilaiden, kanssa yrittäen saada ihmisten huomiota syöpää sairastavien lasten asemaan.

Lopputyöni työpajojen käytännöt muistuttivat monin paikoin taidekasvatusta ja sosiaalityötä. Yhteistyön tekemisen paikkoja olivat koulut, baari, puisto, ulkoilualue, taidetalo ja sairaala. Lopputyöhöni liittyvä Yhteisötaiteen verkkoympäristö oli myös yksi yhteistyön tekemisen paikoista.

Yhteisötaiteessa voidaan yhdistellä ja toimia monenlaisten taiteenalueiden, kuten kuvataiteen, musiikin, tanssin ja teatterin parissa sekä tieteiden alueella ja yhdistää niihin toimintaa ympäristössä ja yhteisössä. Tällaista voidaan kutsua performatiiviseksi lähestymistavaksi, jota muun muassa Helena Sederholm (2000, 61) on tutkinut. Hän määrittelee nykyperformanssin yhä enemmän leikkinä, johon ihmiset voivat ottaa osaa. Performatiivisuus viittaa siihen, että jotakin ilmaistaan toiminnallisesti, jossa ei tarvita puhetta. Olennaista performatiivisuudessa on konteksti eli kulloinenkin paikka, aika ja tilanne, jossa jotakin ilmaistaan. Kuten Kantonen (2005, 49) asian määrittelee, lopputyöni työpajojen aikainen yhteistyö oli ikään kuin jatkuva performanssi, jonka esittäjät olivat samalla oma yleisönsä. Taideteoksesta tuli yhdessä eletty tapahtuma.

Pyrkimyksenäni oli pitää nykytaide ja taidehistoria läsnä työpajojen aikana. Jyväskylän työpajan tehtävän alustukseksi pidin kattavan luennon nykytaiteesta, kuten yhteisötaiteesta, julkisesta taiteesta, osallistuvasta taiteesta ja ympäristötaiteesta. Taidehistoriasta ja nykytaiteesta keskusteltiin työpajan aikana ja otettiin esimerkkiä teosten suunnitteluvaiheessa. Kärsämäellä nykytaide tuli esille työskentelymetodeissa yhdistellessämme nykytaiteelle ominaiseen tapaan taiteenalueita toistensa kanssa. Nykytaiteeseen ja taidehistoriaan perehdyttiin tekemisen ja keskustelujen lisäksi kiertämällä yhdessä Ars Kärsämäki 06 -näyttely ja keskustelemalla siellä olevista nykytaideteoksista. Pietarissa kieliongelman vuoksi taidehistoria ja nykytaide eivät tulleet esille keskustelujen aikana. Nykytaide tuli kuitenkin esille työskentelymetodeissa, joissa oli muun muassa nykytaiteelle ominaista performatiivista, prosessimaista, käsitteellistä ja poikkitaiteellista otetta. Esimerkiksi performatiivisuus näkyivät osallistujien yhteistyössä sekä toiminnallisessa ilmaisussa. Työpajoissa toimittiin maalaustaiteen, käsitetaiteen, muotoilun, rakentelun, sanataiteen, keskustelutaiteen, äänitaiteen ja videotaiteen keinoin.

Yhteisötaiteessa toteutuu situationistien ajatus siitä, että taiteen tulisi olla vaihtelevien tilanteiden eli situaatioiden luomista (Sederholm 2000, 113-114). Kansainväliset situationistit perustivat vuonna 1957 liikkeen, joka halusi lakkauttaa taiteen ja puoluepolitiikan yhdistämällä ne kokonaan elämään. Tämä tarkoitti sitä, että olisi otettava huomioon jokaisen ihmisen mahdollisuus elää luovasti ja toteuttaa omia todellisia halujaan. Taide tulisi demokratisoida, joka tapahtuu esimerkiksi yhteisötaiteen avulla. (Sederholm 2000, 35) Ismo Kajander pitää ihmisten osallistumista tärkeänä ja kiteyttää ajatuksensa lauseeseen: "Pitäisi päästä siihen, ettei taide olisi mikään erillinen ilmiö, vaan kaikki se, mitä nimitetään taiteeksi, voitaisiin sisällyttää muuhun elämään." Hän pitää toimintaa teosta tärkeämpänä ja esimerkiksi happeningia taidetapahtumaa edistyksellisempänä kuin kuollutta taidenäyttelyä siinä tapauksessa, jos tapahtumien avulla saadaan osoitetuksi ihmisille jotain tärkeää. Nykyaikana taiteen prosessimaisuus korostuu ja taiteen katsojasta on tullut yhä tarkkailevampi ja osallistuvampi subjekti. Tähän on vaikuttanut suuresti 60-luvulla luopuminen yksilön vapaan ilmaisun korostamisesta, joka on avannut tietä taiteilijoiden kollektiiviseen toimintaan. (Elovirta 1995, 20, 22) Työpajoissani korostin yleisöjen osallistumisen tärkeyttä. Jyväskylän työpajassa annoin osallistujille tehtäväksi tehdä taideteoksia, jotka aktivoisivat yleisöä ja saisivat heidät katselemisen lisäksi kokeilemaan teoksia.

Kaikissa työpajoissani luonto oli tärkeässä osassa. Luonnon kunnioittaminen ja luontoon tutustuminen olivat keskeisiä puheenaiheita. Luontoa ei saanut vahingoittaa työskentelyn aikana. Jyväskylässä käytettiin kierrätys- ja luonnonmateriaalia, mietittiin ympäristön ja teoksen suhdetta ja lopulta rakennettiin teokset johonkin itselle tärkeältä tuntuvaan ympäristöön. Kärsämäellä käytettiin myös luonnonmateriaalia ja havainnoitiin tietoisesti ympäristöä luonnosteluvaiheen aikana. Pietarissa tehtävien aiheet liittyivät luontoon: metsään, eläimiin ja pesiin. Luonnosteluvaiheessa havainnoitiin ikkunasta näkyviä maisemia.

Jyväskylän ja Kärsämäen työpajoissa oli vaikutteita ympäristötaiteesta. Ossi Naukkarinen mainitsee, että ympäristötaiteen tekee mielenkiintoiseksi se, että se on niin altis muutokselle ja moniaistisuudelle. Ympäristötaide aktivoi vastaanottajia ja he joutuvat muun muassa itse päättämään kokemuksensa kautta, millaisen näkökulman he ottavat teoksen katsomiseen, kokemiseen tai siihen osallistumiseen. Mielenkiintoiselta tuntuu ajatella, että ihminen on osa ympäristöä, johon hän omalla toiminnallaan ja läsnäolollaan vaikuttaa, jolloin ihmisen ja häntä ympäröivän maailman raja on epätarkka. (Naukkarinen 2003, 84-85)

Konkreettisesti moniaistisuus tuli esille Jyväskylän työpajassa tehdyssä teoksessa, johon kuului neljä ”aistilaatikkoa”. Yhteen laatikkoon osallistujat tekivät kurkistusreiät ja sisälle jotain, jota katsoa. Toiseen he laittoivat ääntä, jota kuunnella. Kolmanteen he laittoivat hajua/tuoksua, jota haistella ja neljänteen jotain, jota koskettaa. Osallistujat veivät laatikot alakoulun oppilaiden kokeiltaviksi. Oppilaat piirsivät paperille aistimuksen luoman mielikuvan kunkin ”aistilaatikon” kokeilemisen jälkeen. Lopulta piirustuksista koottiin näyttely alakoulun seinälle.

Jyväskylässä moniaistisuus esiintyi myös teoksessa, jossa kolmen tytön ryhmä rakensi soittimen lasten leikkipuistossa sijaitsevaan puuhun. Puuhun he ripustivat sateenvarjoja, helminauhoja ja kumisaappaita, joita erityisesti puistossa leikkivät lapset olivat innokkaita katselemaan, kuuntelemaan ja kokeilemaan.

Kärsämäen työpajassa moniaistisuus tuli esille tehtävissä, jossa itse rakennettuja mobileita soitettiin ja niiden visuaalisesta ulkomuodosta ja äänimaailmasta tulevia assosiaatioita kirjoitettiin ylös paperilapuille. Paperilapuille kirjoitetuista sanoista koottiin koko ryhmän kanssa runoja. Runot toimivat inspiraation lähteenä maalauksille. Viimeisessä vaiheessa maalauksista saatiin ideoita ryhmän yhteiselle videoteokselle.

Pietarissa moniaistisuus liittyi tehtävään, jossa osallistujat maalasivat silmät kiinni sormiväreillä. He saivat valita kaksi lempiväriään, joilla maalata. Pyysin heitä miettimään maalaamisen aikana herääviä tuntemuksia, joita esimerkiksi värien tuntu sormissa sai aikaan. Maalausten valmistuttua he avasivat silmänsä ja tutkailivat, mitä olivat saaneet aikaiseksi. Jotkut heistä kertoivat ääneen, millaiselta maalaaminen oli tuntunut. Maalausten kuivuttua niitä jatkettiin väriliiduilla. Tehtävänä oli piirtää maalausten päälle eläinhahmo, joka kuvastaisi parhaiten itseä. Eläimelle tuli piirtää myös pesä, jollaisessa haluaisi itse elää, jos olisi kyseinen eläin. Pyysin osallistujia tutkailemaan myös muotoja, värejä ja hahmoja, joita silmät kiinni maalaamisen aikana syntyi. Valmiit muodot auttoivat eläimen hahmon tai pesän piirtämisessä.

Timo Jokela (1995, 26) on pohdiskellut ympäristökasvatusta sekä opettajankouluttajan että ympäristötaiteilijan silmin yhteistyössä muiden tieteenalojen edustajien kanssa. Hänen mukaansa esteettisen ympäristökasvatuksen lähtökohtana on fenomenaalinen koettu ja eletty ympäristö eli havainnoissa olevat paikat, joiden luomiseen me osallistumme ja niitä havaitsemalla määrittelemme niiden luonteen ja alan. Kokemiseen liittyen myös ympäristöesteetikko Arnold Berleant korostaa yksilön roolia oman ympäristönsä kokemuksellisena luojana (Hiltunen jne. 2001, 23). Taiteeseen voi siis liittyä tutkimuksellisia elementtejä, kuten empiiristä havainnointia ja tieteen kriittistä ja analysoivaa pohdintaa taiteellisten projektien ytimeksi.

Lopputyöni työpajoissa halusin osallistujien ymmärtävän, että he ovat osa yhteisöä ja ympäristöä, johon heidän oma toimintansa ja läsnäolonsa vaikuttaa. Työpajojen aikana tein toimintatutkimusta osallistujien kanssa, johon kuului muun muassa kriittistä ja analyyttistä pohdiskelua.

Yhteisötaiteessa työskentelyprosessin ja siitä rakennetun esityksen suhde on mutkikas. On vaikeaa päättää, millaisessa muodossa prosessista kerrotaan niille, jotka eivät ole olleet yhteistyössä mukana. Yhteisötaiteessa prosessinomaisuus on keskeistä, joten yleensä yhteistyötä esitellään suunnitelmien, fantasioiden, keskustelujen, dokumenttien, kaavioiden ja kollaasien muodossa, mutta on myös mahdollista, että yhteisötaiteen projekteja esitellään esimerkiksi ilman kuvia. Käsitteellisessä nykytaiteessa ei ylipäänsä pyritä eheän taideobjektin esittämiseen, vaan taiteen kokemus on prosessin, dokumentaation ja niiden keskinäisten suhteiden välillä. Teoksen esteettinen toteutus voi olla joko kokonaan taiteilijan vastuulla tai vastuu voi olla jaettu. (Kantonen, 2005, 50) Kantonen (2005, 31) pitää nuorten työpajoja ohjatessaan tärkeänä antaa tilaa osallistujien omille esityksille, joista he voivat saada palautetta ikätovereiltaan, sukulaisiltaan ja tuttaviltaan.

Lopputyöni työpajojen lopulliset esitykset sisälsivät maalauksia, piirustuksia, rakennettuja objekteja, videokuvaa, valokuvia, ääntä ja luonnoksia, jotka kuvasivat koko työskentelyprosessia. Jyväskylän työpajassa teokset tulivat esille osallistujien itse valitsemiin paikkoihin Jyväskylän ympäristöön. Kärsämäellä ja Pietarissa näyttelypaikkoja valitessani mietin, mitkä paikat ovat tärkeitä ja keskeisiä paikkoja yhteisöjen kannalta. Kärsämäellä näyttely rakennettiin Kärsämäen keskuskouluun, jossa monet osallistujista kävivät koulua. Se toimi myös Kärsämäen yleisenä harrastus- ja kokoontumispaikkana. Koululla järjestettiin esimerkiksi Kärsämäen yhteisölle tarkoitettuja tilaisuuksia, kuten Elämäntarinafestivaalit. Toinen, myöhemmin rakennettu näyttely oli esillä Taidetalo Nahkurissa, jossa monet osallistujista olivat käyneet katsomassa kuvataidenäyttelyitä tai osallistuneet taidetyöpajoihin. Tämä oli ainoa lopputyöni työpajojen aikainen näyttely, joka rakennettiin erityisesti taiteelle tarkoitettuun tilaan taidemaailman kontekstiin. Siitä ei ole olemassa kuvallista dokumenttia. Pietarissa näyttely rakennettiin lasten syöpäosaston aulaan, joka oli keskeinen ja tärkeä paikka osaston yhteisölle. Näyttelyjen avulla ulkopuoliset ihmiset saivat tutkiskella työpajoja ja antaa niistä palautetta. Palautteen saamisen lisäksi tärkeää oli, että osallistujat saivat tarkkailla omia teoksiaan, jakaa kokemuksiaan toistensa kanssa ja kertoa niistä vanhemmilleen ja tuttavilleen. Jyväskylän työpajassa vastuu teosten esille laittamisesta oli lähes kokonaan osallistujilla. Kärsämäellä tein yhteistyötä osallistujien kanssa näyttelyä Kärsämäen keskuskoululle pystyttäessä. Janne Aakko otti vastuun Taidetalo Nahkuriin pystytettävästä näyttelystä. Pietarissa vastuu näyttelyn rakentamisesta oli minulla ja assistentillani.

Lopputyötä aloittaessani mielessäni kävi ajatus tuoda työpajojen työskentelyprosesseja esille johonkin kotipaikkakuntani Helsingin taidegalleriaan. Tulin kuitenkin siihen päätökseen, että en halunnut tuoda työskentelyprosesseja yhteisöille vieraisiin ja työskentely-ympäristöistä täysin irrallisiin paikkoihin. Päätökseeni vaikuttivat aikaisemmat kokemukseni yhteisötaideprojektien esittämisen monimutkaisuudesta. Joissakin yhteisötaideprojekteja esittelevissä näyttelyissä projektien ideat ja tavoitteet ovat jääneet yleisölle epäselviksi. Tämä on voinut johtua siitä, että prosessia ei ole kuvailtu tarpeeksi kattavasti ja syvällisesti, jotta projektin ideat ja tavoitteet tulisivat ymmärretyiksi. Näyttely on myös saattanut olla katsojalle liian vaativa ja aikaa vievä, jos esillä olevan aineiston tutkiminen on vaatinut yksityiskohtaista paneutumista aineistoon ideoiden ja tavoitteiden ymmärtämiseksi. Päätökseeni vaikutti myös se, että halusin vaalia työpajojen osallistujien anonyymiyttä. Pahimmassa tapauksessa vain minut olisi nostettu projektien tekijäksi. Helsingissä pidettävän näyttelyn tilalle aloin suunnitella Yhteisötaiteen verkkoympäristöä, joka kokoaisi lopputyöni prosesseja ja toimisi niiden esittely-ympäristönä.

Yhteisötaiteen voi jakaa kolmeen näkökulmaan: rajattu yhteisö, yhteisötaide julkisena vuorovaikutuksellisena toimintana ja yhteisöä kehittävä yhteisötaidetoiminta (Väänänen 2006). Jyväskylän työpajassa toiminta oli enimmäkseen yhteisötaidetta julkisena vuorovaikutuksellisena toimintana, kun taas Kärsämäen ja Pietarin työpajoissa toiminta tapahtui rajatuissa yhteisöissä. Kaikkien työpajojen pyrkimyksenä oli yhteisöjen kehittäminen taiteellisen toiminnan avulla, joten toiminta oli yhteisöä kehittävää yhteisötaidetoimintaa.

Lopputyöni työpajojen aikana toimin monissa rooleissa. Roolini muuttuivat tarpeen mukaan. Käsite- ja performanssitaiteilija Suzanne Lacyn mukaan taiteilija voi toimia sekä kokijana, reportterina, analyytikkona että aktivistina (Hiltunen jne. 2001, 18-21). Lea Kantonen (2005, 36) kirjoittaa, että yhteisötaiteilija ei toimi vain yhdellä paikalla, vaan monella paikalla yhtä aikaa suhteessaan yhteistyökumppaneihin ja instituutioihin. Roolejani työpajoissa olivat ohjaajan, kuvataiteilijan, innostajan, tutkijan ja Kärsämäen ja Pietarin työpajassa myös reportterin roolit. Toimin rooleissa eri- ja samanaikaisesti. Niitä ei ole paikoitellen mahdollista erottaa toisistaan, eikä se ole ollut pyrkimyksenäni lopputyössäni.

Vaikka yhteistyö tapahtuisikin joko kokonaan tai osittain taidetilojen ulkopuolella, on se usein taidelaitosten rahoittamaa ja osittain myös niiden määrittelemää (Kantonen, 2005, 50). Tutkimukseni oli pääasiassa omakustanteinen. Sain kuitenkin Elämäntarinafestivaalien ja Children and Parents against cancer -järjestön rahastoista pieniä avustuksia sekä lopputyörahaa taideteolliselta korkeakoululta. Sitouduin lopputyön tekemisen aikana Taideteollisen korkeakoulun antamiin ohjeistuksiin.


Yhteisötaidetapahtumia

Olen työskennellyt Prahan nykytaidekeskuksessa, joka järjestää taidetapahtumia Tshekin tasavallassa. Tapahtumiin kutsuttiin taiteilijoita tekemään performansseja, tanssimaan, soittamaan kokeellista musiikkia ja keskustelemaan taiteen ilmiöistä. Kiinnostuin taidetapahtumien ihmisiä osallistumaan ja toimimaan kannustavasta ilmapiiristä. Nykytaidekeskuksen järjestämiin tapahtumiin tuli taiteilijoiden lisäksi ohikulkijoita, jotka pääsivät osallistumaan workshopeihin, luentoihin ja esityksiin. Nykytaidekeskus tuntui läheiseltä, kotoisalta paikalta, jonka voisi rinnastaa olohuoneeseen. Se oli helposti lähestyttävä kenelle tahansa, sillä sen toimintaa pyörittivät monista eri taiteiden ja tieteiden aloista kiinnostuneet ihmiset. Nykytaidekeskuksen tiloissa toimi myös Galleria Jeleni, joka antoi mahdollisuuden nuorten kuvataideopiskelijoiden ja taiteilijoiden teosten esittämiseen sekä Radio Jeleni, johon lähes kuka tahansa voi tulla pitämään lähetystä ja soittamaan musiikkia tai äänitaidetta.

Virossa sijaitsevassa Moosten kylässä toimii vuonna 2001 perustettu taideorganisaatio MoKs, joka järjestää taiteellista toimintaa muun muassa paikallisille kyläläisille, ylläpitää kuvataiteilijoiden residenssiohjelmaa ja järjestää erilaisia workshopeja ja monena vuotena järjestetyn noin 10-päiväisen tapahtuman nimeltä PostsovkhoZ eri teemoja kulloinkin käyttäen. Itse osallistuin PostsovkhoZ 3:een, jonka nimi oli Territooriumid. Teemana olivat alueet ja rajat, joihin liittyivät esimerkiksi karttojen ja valtioiden rajat sekä kielelliset ja poliittiset alueet. (Grzinich 2007) Em. teoksessa Lampi käsittelimme kyseisiä teemoja. Tapahtumien tarkoituksena on muun muassa saada paikallinen väestö toimimaan ja kommunikoimaan ulkopuolelta tulevien taiteilijoiden kanssa sekä tuoda heille virikkeitä ja toisenlaisia näkökulmia kehitellä kylän toimintaa ja nähdä uusilla tavoilla kylän väestön ja ympäristön antamia mahdollisuuksia. Kyläläisille on järjestetty erilaisia workshopeja ja videoesitysiltoja.


Lampi. Kuvat: Annika Lintervo

Entiset kuvataideopiskelijatoverini Vappu Jalonen ja Johanna Rossi tekivät taiteen lopputyönään Tampereen ammattikorkeakoulun taiteen osastolta vuonna 2003 Työmaakopin. Tämä oli liikkuva ja väliaikainen taidetila Tampereen keskustassa. Työmaakoppi oli keskeisillä paikoilla, joissa ihmisiä liikkui paljon, kuten torien ja puistojen laidoilla. Sinne valittiin yli 20 taiteilijaa ja taiteilijaryhmää tekemään töitään, joiden tekeminen ja esittäminen oli ilmaista, sillä toiminta oli voittoa tavoittelematonta. Työmaakoppi pyrki rikkomaan perinteisen gallerian aikajaottelun, sillä jokainen päivä oli erilainen: näyttelyt ja tapahtumat vaihtuivat nopeassa tahdissa valokuvanäyttelyistä installaatioihin, performansseihin ja musiikkiesityksiin. Tavoitteena oli lisätä spontaaniutta kaupungin kulttuuritilaan ja antaa mahdollisimman monelle tilaisuuden näyttää töitään. Viemällä taidetilan ihmisten keskelle, oli mahdollisuus madaltaa taiteen kohtaamisen kynnystä. (Jalonen & Rossi 2007)

Työmaakoppi

Työmaakoppi. Kuvat: Vappu Jalonen ja Johanna Rossi

Tampereen ammattikorkeakoulusta, taiteen koulutusohjelmasta valmistuvien kuvataiteilijoiden Etsitään tilaa- tutkintonäyttelyssä keväällä 2006 näin samoja piirteitä Työmaakoppi-projektin kanssa. Etsitään tilaa -näyttelyssä haettiin tilaa erilaisille ajatuksille ja näkemyksille. Jokaisella taiteilijalle oli omat lähtökohtansa suhteessa tilaan, jota tuotiin esille yhteiskunnallisella, henkilökohtaisella ja käsitteellisellä tasolla.

"Valmistuvalla kuvataiteilijalla on vapaus rakentaa oma paikkansa nykytaiteen kentälle, mutta paikan löytäminen ei ole itsestään selvää. Kaikki uusi kulttuuri tarvitsee oman tilansa toteutuakseen. Mikä on luovan hullun paikka yhteiskunnassa ja mahtuuko nykytaide luovuuskeskusteluun?" (Jokiranta 2007)

Taidenäyttelyitä oli joka puolella kaupunkia. Itse kävin taidenäyttelyn avajaisissa Tampereen Keskustorilla, jossa oli esillä taidetta ja järjestettiin workshopeja 15. - 25.5.2006 välisenä aikana. Keskustorille oli tuotu kontteja, joiden sisällä ja ulkopuolella oli esillä taidetta ohikulkijoiden nähtäväksi ja kuultavaksi. Katsoja sai olla myös osallistujana monissa taideteoksissa sekä workshopeissa.

Keskustorin taiteilijat olivat Jonne Kauko, Mikko Lipiäinen, Kaija Papu, Antti Pussinen, Timo Saarelma ja Teemu Takatalo.

Etsitään tilaa

Etsitään tilaa -tutkintonäyttely. Kuva: Annika Lintervo

Itseäni kiinnostavat myös galleriat, joissa kävijät voivat osallistua teosten tekemiseen pelkän katsomisen sijaan. Vuonna 2004 tein näyttelyn yhdessä kuvataiteilijasisareni Inka Saarisen kanssa Samarassa, Venäjällä. Näyttelyssä ideana oli, että sitä katsomaan tulleet ihmiset saivat esimerkiksi jatkaa seinällä olevia piirroksia, jolloin taidenäyttely muuttui arkisemmaksi ja helpommin lähestyttävämmäksi. Keväällä 2005 Inka Saarinen teki Turussa Väinö Aaltosen museossa performanssin Silhuetti, jossa hän piirsi läpinäkyvän laatikon sisällä seinille merkkejä, karttaa, kaupunkia ja ihmisten silhuetteja. Laatikon toisella puolella katsoja sai osallistua teokseen piirtämällä laatikon seinille ja kommunikoimaan näin tekijän kanssa. Laatikon voi nähdä naamiona, joka suojaa yhteiskunnallista, henkilökohtaista haavaa. Teoksen idealle tärkeän osan tekee se keskustelu, joka muodostuu tekijän ja yleisön välille.

Siluetti

Siluetti. Kuvat: Annika Lintervo

Soitan kokeellista musiikkia Kukkiva Poliisi -ryhmässä, jonka jäsenet ovat kuvataiteilijoita. Esiinnymme erilaisilla taide- tai äänitapahtumilla. Musiikkimme on improvisaatiota. Soittimemme ovat vanhoja tai uusia instrumentteja, lasten soittimia tai löytämiämme objekteja, joilla kehittelemme yhä uudenlaisia äänimaailmoja. Esityksemme ovat performatiivisia ja liitämme niihin esimerkiksi video- tai diakuvanäytöksiä. Performansseissamme käytämme usein symboleita, jotka herättelevät ristiriitaa. Esimerkiksi ristiriita voi olla seuraavanlainen: istumme naamiot kasvoillamme, jotka saavat meidät näyttämään linnuilta. Olemme pukeutuneet hiihtopukuihin ja taustalla on videokuvaa hiihtokilpailuista. Lavan edessä on valotaulu, jossa on soliseva putous ja sirkuttavia lintuja, jotka toimivat taustaääninä. Soittoamme voi ajatella keskusteluna. Äänimaailma alkaa esimerkiksi hiljaisista kulkusista, joiden kanssa kanteleet aloittavat keskustelun. Tähän yhtyy viulun vinkuna ja huilujen äänet. Pikkuhiljaa soittajat yhtyvät laulamaan ja patarummut, kilkuttimet ja kongi huutavat kilpaa. Soitto on rytmikästä ja meditatiivista. Olemme joskus saaneet yleisön innostumaan soittamisesta kanssamme, mutta harmiksi vasta keikan jälkeen. Olen yhdistellyt tällaista soittamista myös nuorten opetuksessa, jossa olemme käyttäneet improvisoitua musiikkia esimerkiksi videokuvan äänimaailmana.

Musisointia

Musisointia. Kuvat: Michael Northam ja Kukkiva poliisi

Lähteet:


Elovirta, Arja 1995. Happening kuvan ja kehon taiteena. - Performance aktio happening - Jälkiä katoavasta taiteesta. Toim. Anttonen, Erkki. Helsinki: Yliopistopaino, 11-22.

Grzinich, John. MoKS International Summer Art Symposium. http://moks.ee/site/pmwiki.php?n=ArtSymposium.ArtSymposium. Hakupäivä: 8.3.2007

Haapala, Leevi 1999. Taiteilijan muuttuva rooli - yhteisötaidetta 90-luvun Suomessa. - Katoava taide. Hollola: Salpausselän Kirjapaino Oy.

Hiltunen, Mirja & Jokela, Timo 2001. Yhteisö ympäristössään - taide paikallaan. - Täälläkö taidetta? Johdatus yhteisölliseen taidekasvatukseen. Rovaniemi: Lapin yliopisto, Taiteiden tiedekunnan julkaisuja, 22-39.

Jalonen, Vappu & Rossi, Johanna. Työmaakoppi. http://www.tyomaa.net. Hakupäivä: 8.3.2007

Jokela, Timo 1995. Ympäristötaiteesta ympäristökasvatukseen. - Maan kuva - Kirjoituksia taiteeseen perustuvasta ympäristökasvatuksesta. Toim. Mantere, Meri-Helga. Helsinki: Taik taidekasvatuksen osasto, 24-37.

Jokiranta, Joonas. Etsitään tilaa: http://www.etsitaantilaa.net/fi. Hakupäivä: 8.3.2007

Kantonen, Lea. 2005. Teltta - Kohtaamisia nuorten työpajoissa. Helsinki: Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 54.

Naukkarinen, Ossi 2003. Ympäristön taide. Helsinki: F.G. Lönberg.

Sederholm, Helena 2000. Tämäkö taidetta? Porvoo: Wsoy.

Väänänen, Seppo. Yhteisötaide käytäntönä ja osana opetussuunnitelmaa. Lopputyöesitys Taideteollisessa korkeakoulussa, 19.9.2006.

Yhteisötaide: http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhteis%C3%B6taide. Hakupäivä: 24.1.2007

takaisin alkuun