Takaisin karttasivulle

PESÄ - TYÖPAJA LASTEN SYÖPÄOSASTOLLA PIETARILAISESSA SAIRAALASSA

Minä ja sairaala.

Minua on jo pitkään kiinnostanut vapaaehtoistyön yhdistäminen yhteisötaiteeseen. Halusin ohjata yhden lopputyön työpajoista poikkeavissa olosuhteissa vähemmistöryhmän keskuudessa. Päädyin ohjaamaan yhteisötaidetyöpajan pietarilaisessa sairaalassa lasten syöpäosastolla. Pietarin työpaja toi lopputyöhöni Jyväskylän ja Kärsämäen työpajoista eriäviä näkökulmia, jotka liittyivät sosiaali- ja vapaaehtoistyöhön sekä kansainvälisyyteen. Jyväskylän ja Kärsämäen työpajat antoivat minulle hyviä ideoita ja neuvoja toimia yhä vaativammassa ympäristössä.

Miettiessäni kohdetta, valitsin maaksi Venäjän, sillä olen matkustanut siellä useita kertoja ja pietarilaisen sairaalan, sillä Pietarissa asuva ystäväni Tuuli Hakulinen oli tuolloin töissä Children and parents against cancer -järjestössä. Järjestö järjestää rahoitusta ja toimintaa syöpää sairastaville lapsille ja heidän vanhemmilleen. Valintaani vaikutti myös se, että minulla on aikaisempaa kokemusta taiteilijana toimimisesta Venäjällä. Olin Kukkiva poliisi -taideryhmän kanssa kiertueella Pietarissa ja Voloshovossa vuonna 2003 ja pidin taidenäyttelyn siskoni Inka Yli-Tepsan kanssa Samarassa vuonna 2004.

Tuuli Hakulinen toimi tulkkinani ja välikätenäni organisoidessani työpajaa. Hakulisella oli tuttavia töissä myös pietarilaisessa orpokodissa. Hän pyysi sekä Children and cancer -järjestön johtajaa Katerina Kiselevaa että orpokodin työntekijöitä kysymään mahdollisuuksistani tulla ohjaamaan työpajaa. Orpokodissa kaivattiin pitkäaikaisia työsuhteita, sillä lapset tunsivat olonsa turvalliseksi, jos henkilökunta ei vaihtunut koko ajan. Minulla ei ollut mahdollisuutta ohjata yli kahden viikon työpajaa, joten orpokoti-ideasta oli luovuttava. Children and parents against cancer -järjestössä sen sijaan kiinnostuttiin heti lyhyemmästäkin työpajasta sairaalassa. Hakulinen ehdotti, että voisi tulla välillä tulkiksi, jos tarvitsisin hänen apuaan työpajaan liittyvissä asioissa. Kysellessäni kieliongelmasta hän kertoi, että ulkomaalaiset olivat aikaisemminkin pitäneet työpajoja sairaalassa ja pärjänneet ilman venäjän kielen osaamista.

Sain luvan työpajan pitämiseen Pietarin kaupungin sairaala numero 31:en lasten syöpäosastolla. Järjestö tarjoutui maksamaan viisumin. Sairaalasta sain osan työpajan materiaaleista. Tuuli Hakulisen ystävänä sain majoittautua työpajan ajaksi hänen kotiinsa. Muuten työpaja oli omakustanteinen. Suunnittelin meneväni Pietariin 18.7.2006-30.7.2006 väliseksi ajaksi. Työpaja tulisi ajoittumaan kahden viikon ajalle. Suurin osa potilaista pääsi viikonloppuisin kotikäynnille, joten niiden aikana ei olisi työpajaa. Lähetin suunnitelmia Hakuliselle, joka näytti niitä Katerina Kiselevalle. He olivat niihin tyytyväisiä. Pyysin siskoani Inka Yli-Tepsaa assistentiksi työpajaan. Hänen valitsemisensa assistentiksi oli luontevaa, sillä meillä on takanamme useita yhteistyöprojekteja. Hän pääsi kuitenkin osallistumaan työpajaan vasta toisena työpajaviikkona.

Työpajan sisältöä ideoidessani mietin, mitä sairaalassa olevat lapset voisivat kaivata ja mikä olisi heille tärkeää: koti, vanhemmat, ystävät, turvallinen ympäristö, lemmikkieläimet, luonto ja yhdessä tekeminen. Päätin ottaa esimerkkiä Mimmu Rankasen ekspressiivisestä taideterapiakurssista. Työpajan painopiste olisi kokemuksellisessa oppimisessa. Työskentely painottuisi kuvien tekemiseen ja niiden jakamiseen ryhmässä. Tehtävissä ei tarvitsisi pyrkiä taiteellisesti korkeatasoisen kuvan tekemiseen. Työpajassa tärkeää olisi vapaaehtoisuus. Jos tehtävää ei haluaisi tai jaksaisi tehdä, sen saisi jättää tekemättä. Tekemisessä mietittäisiin yhdessä ja yksin tuntemuksia, joita työpajan aikana heräisi. Otin lopulta työpajan aikana mallia vain yhdestä Rankasen ekspressiivisen taideterapiakurssin aikana pitämästä tehtävästä. Tehtävässä maalattiin sormilla silmät kiinni paperille ja tunnusteltiin, miltä värit tuntuivat sormissa, millaisia tuntemuksia maalaaminen herätti ja miten tunnelma vaikutti lopputulokseen.

Keskeisenä teemana oli Pesä. Pyrin siihen, että lapset samaistuisivat johonkin eläimeen, jonka hahmoa, elinympäristöä ja pesää he piirtäisivät, maalaisivat ja rakentaisivat.



Työpajan alustava suunnitelma:

1. päivä:

1. tehtävä: "Terapiamaalaukset": maalataan silmät kiinni sormiväreillä tausta. Taustaan piirretään silmät auki vahaliiduilla eläinhahmo ja sen pesä. Piirros kuvaa omaa itseä. Jokainen maalaa yksin. (Materiaalit: paperia, vahaliidut, siveltimet ja sormivärit.)

2. tehtävä: Ryhmätyö: kaikki piirtävät ja maalaavat lattian pituiselle rullapaperille metsää/lempimaisemaa. (Materiaalit: rullapaperia, akryylivärit, vahaliidut ja siveltimet.)

2. päivä: Ryhmätyö tehdään loppuun, jos se jäi edellisenä päivänä kesken.

3. tehtävä: Eläinnaamareiden tekeminen: liimataan ilmapallojen päälle sanomalehteä ja annetaan kovettua. (Materiaalit: ilmapallot, sanomalehteä, siveltimet, akryylivärit, vahaliidut, narua ja sakset.)

3. päivä: Naamareiden jatkaminen: maalataan ja koristellaan naamarit.

4. päivä: Jatketaan naamareita ja otetaan kuvia niiden kanssa. Lapset ottavat kuvia toisistaan.

4. tehtävä: Jos on aikaa, rakennellaan sanomalehtirullista isoja pesiä ryhmätyönä.

5. päivä: Valikoin kuvia työpajasta ja vien kehitettäviksi valokuvaliikkeeseen.

6. päivä: Rakennetaan näyttely sairaalaan julkiselle paikalle.




Oma roolini oli painottunut ohjaajan, innostajan ja tutkijan rooleihin. Roolini myös kuvataiteilijana ja reportterina olivat läsnä. Huomasin, että potilaat kokivat minut myös taideterapeuttina, jota olin aavistellut jo etukäteen. Tämä johtui siitä, että työpaja tapahtui sairaalaympäristössä, jossa potilaat olivat tottuneet erilaisiin terapiamuotoihin. Työpaja oli helppo yhdistää terapiaan, vaikka siinä olikin vain vähän vaikutteita taideterapiasta. Kuten aikaisemmissakin lopputyön työpajoissa, roolini vaihtelivat tilanteiden mukaisesti ja tukivat toisiaan. En ole pyrkinyt erottelemaan rooleja kovinkaan paljon toisistaan, enkä myös koe sitä tarpeellisena.

Työpajojen ohjauksen ja tutkimuksen suunnitteleminen ja toteuttaminen tuntuivat hankalilta, sillä vaikeassa elämäntilanteessa olevien potilaiden tarpeet menivät ohjaus- ja tutkimustarpeiden edelle. Työpajan tutkimuksen aikana sekä toimintatutkimuksen että etnografian metodit tulivat esille. Toimintatutkimus näkyi muun muassa siinä, että pyrin kehittämään yhteisöä ja sen toimintamalleja yhdessä työpajaan osallistuvien potilaiden, sairaalan henkilökunnan ja Children and parents against cancer -järjestön kanssa. Etnografia tuli taas esille muun muassa siinä, että vietin aikaa sairaalayhteisössä, itselleni osittain vieraassa kulttuurissa, keräten tutkimusmateriaalia osallistuvan havainnoinnin avulla. (Kantonen 2005, 40.) Tutkimustyötä suunnitellessani pelkäsin, että asemani tutkijana voisi etäännyttää minua osallistujista. Herkät potilaat saattaisivat tuntea kiusalliseksi, että heidän toimintaansa analysoitaisiin näkyvästi työpajan aikana. Päätin ensin tarkkailla potilaiden reaktioita tutkimusmetodeja kohtaan ja valita toimintatavat vasta sen jälkeen. Jos potilaat tuntisivat tutkimustyön kiusalliseksi ja tutkimukseen liittyvä yhteistyö olisi hankalaa, toimintatutkimus olisi jätettävä taka-alalle ja olisi keskityttävä yhä enemmän omiin havaintoihin ja pohdintoihin etnografin tavoin. Etnografista tutkimusmetodia tuki myös se, että aavistelin jo etukäteen, että potilaiden sanallinen osallistuminen toimintatutkimukseen olisi vajaata yhteisen äidinkielen puuttuessa.

Tutkimuskysymykset liittyivät yhteisötaidetyöpajojen ohjaamiseen:

• miten lähestyä työpajan osallistujia ja toimia yhteisötaiteellista projektia ohjatessa?
• miten osallistujat kokevat yhteisötaiteelliseen projektiin osallistumisen?
• mitä lisäarvoa verkkoympäristön käyttö tuo työpajaan?

Työpaja toi lopputyöhöni kansainvälisen näkökulman.

Samat tavoitteet, jotka olivat ohjanneet minua Jyväskylän ja Kärsämäen työpajoissa, ohjasivat minua myös Pietarissa etsiessäni vastauksia tutkimuskysymyksiini. Halusin toimia sairaalayhteisön aktivoijana ja yhteisöllisyyden lisääjänä. Tavoitteenani oli saada työpajan osallistujat kiinnostumaan omista tarinoistaan, yhteisön vuorovaikutuksen lisääntymisestä, lähiympäristöön tutustumisesta luontoa arvostavia näkökulmia huomioon ottaen sekä nykytaiteesta. Tavoitteenani oli myös kiinnittää laajemman yleisön huomio työpajaan, jotta potilaiden äänet olisivat tulleet kuuluviin. Tämä voisi edistää toiminnan jatkuvuutta ja pysyvyyttä lasten syöpäosastolla, tuoda potilaille palautetta ikätovereilta, sukulaisilta, tuttavilta ja muilta ihmisiltä sekä kiinnittää ihmisten huomiota potilaiden asemaan.

Työpajan aikana potilaiden tärkeimmäksi tavoitteeksi näytti tulevan toisiin paremmin tutustuminen eli yhteisöllisyyden lisääminen. Sairaalan hoitohenkilökunnan tärkeimmäksi tavoitteeksi nousi potilaiden viihtyvyyden ja turvallisuuden lisääminen. Children and parents against cancer -järjestön tavoitteena oli taas lisätä aktiivisuutta ja viihtyvyyttä lasten syöpäosastolla.

Työpajan yhteisö oli Pietarin kaupungin sairaala numero 31:en lasten syöpäosasto, johon kuuluivat siellä olevat potilaat, heidän vanhempansa sekä hoitohenkilökunta. Työpajaan liittyvissä asioissa tein yhteistyötä myös Children and parents against cancer -järjestön johtajan Katerina Kiselevan, tulkkina toimivan Tuuli Hakulisen sekä assistenttina toimivan Inka Yli-Tepsan kanssa. Erityisesti lastenhoitaja Dasha ja assistentti Inka Yli-Tepsan apu työpajan aikana oli korvaamatonta. Heidän auttaessaan organisoimisessa, minulla oli mahdollisuus keskittyä osallistujien henkilökohtaiseen ohjaamiseen sekä tutkimustyöhön.

Työpajan aikana pidin itsereflektiivistä päiväkirjaa, joka toimi suunnittelu-, havainnointi- ja luonnostelukirjana. Kirjoitin sinne muistiinpanoja keskusteluista ja haastatteluista. Jokaisen työskentelypäivän jälkeen kirjoitin kirjaan päivän tapahtumista. Dokumentoin työskentelyä kuvaamalla digi- ja videokameralla. Ohjasin myös oppilaita dokumentoimaan työskentelyprosessia valokuvaamalla ja luonnostelemalla työskentelyprosessia. Jyväskylän ja Kärsämäen työpajoissa osallistujien kirjallinen havainnointi oli osa työskentelyprosessia. Pietarin kirjallinen työskentely jäi kokonaan pois, sillä en osaa lukea venäjää ja kirjoitusten kääntäminen olisi tuntunut kaiken muun työn ohella vaativalta. Myös osallistujien oma kuvallinen dokumentointi tuntui hankalalta, sillä osa heistä oli liikuntarajoitteisia ja kameroiden kanssa liikkuminen oli hankalaa. Osallistujat myös väsyivät helposti, joten energia oli suunnattava varsinaiseen työskentelemiseen dokumentoinnin sijasta. Osallistujat ottivat valokuvia työskentelyprosessista yhteensä vain 10 kappaletta ja videokuvaa ajallisesti vain 10 minuuttia. Työskentely painottui kuvalliseen tuottamiseen, johon kuului myös luonnostelutyötä. Yhteisötaiteen verkkoympäristöä ei ollut mahdollista käyttää työpajan aikana ollenkaan, sillä emme saaneet verkkoa käyttöömme.

Ennen työpajaa mietin, miten osallistujat kokisivat työpajan yhteisötaideprojektina taideterapeuttisen kurssin tai sairaalassa järjestetyn opetuskokeilun sijasta. Jotta yhteisötaideprojektin kriteerit olisivat täyttyneet, osallistujat oli etäännytettävä sairaala- tai kouluympäristölle ominaisesta tavasta työskennellä. En ollut työskennellyt aikaisemmin sairaalassa, joten ohjaustapani poikkesivat luonnostaan sairaalan tavoista. Pyrin myös pitämään taideterapeuttisuuden taka-alalla, vaikka työpajassa olikin joitain vaikutteita ekspressiiviseltä taideterapiakurssilta. Koulumaisuudesta poiketen pyrin toimimaan yhtenä yhteisön jäsenistä yrittäen välillä unohtaa asemani ohjaajana. Tein samoja tehtäviä osallistujien kanssa ja osallistuin muun muassa ryhmämaalauksen tekemiseen. Välillä annoin kuitenkin osallistujille suunnittelu- ja toteutusehdotuksia sekä palautetta opettajan tavoin.

Yhteisötaide tuli esille myös tavoitteessa tuoda työskentelyprosessin aikana tehdyt teokset sekä dokumentit julkiselle paikalle ihmisten katseltaviksi. Näyttely pystytettiin lasten syöpäosaston aulaan työpajan päätteeksi. Työpaja tulee saamaan myös kansainvälistä julkisuutta syöpäjärjestön jäsenlehteen kirjoittamani artikkelin avulla. Lehden nimi on Zdavstvujte!Priviet! ja sillä on noin 250 lehden levikki ympäri maailmaa. Lehteä tilaavat erityisesti syöpäjärjestöt ja muut syövän parissa työskentelevät ihmiset. Sen lukijoissa on myös syöpää sairastavia tai aikaisemmin sairastaneita ihmisiä sekä heidän omaisiansa. Artikkeli julkaistaan vuoden 2007 aikana. Työpajan prosessi on selailtavana myös Yhteisötaiteen verkkoympäristössä, jossa sitä voi julkisesti katsella ja kommentoida.

Yhteisötaiteen ja toimintatutkimuksen kriteerit täyttyivät myös tavoitteessani saada osallistujat osallistumaan aktiivisesti tehtävien, tavoitteiden ja aikataulujen suunnittelemiseen. Tehtäviä miettiessämme päätimme jättää viimeisen tehtävän pois ajanpuutteen vuoksi. Aikataulut suunniteltiin osallistujien ehdoilla. Käytännössä osallistujat pitivät taukoja ja poistuivat paikalta silloin, kun tarvitsivat lepoa, ravintoa tai lääkitystä.

Yhteisötaiteen ja pietarilaisen sairaalayhteisön kohtaaminen

Ennen Pietariin tulemista ostin työpajaa varten materiaaleja Suomesta.

18.7.2006 tulin Pietariin Tuuli Hakulisen luokse. Olimme sopineet, että majoittuisin hänen luonaan 18.7.-30.7.2006 välisenä aikana. Keskustelin hänen kanssaan työpajan aikatauluista ja järjestimme tapaamisen Children and parents against cancer -järjestön johtaja Katerina Kiselevan kanssa. Olin jo etukäteen suunnitellut pitäväni haastattelun Katerina Kiselevalle työpajan päätteeksi. Hakulinen aikoi tulla tulkiksi haastattelun ajaksi. Hänellä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta tulla tulkiksi työpajan ajaksi sairaalaan, joka sai minut tuntemaan epävarmuutta työpajaa kohtaan.

19.7. tapasin Hakulisen kanssa Katerina Kiselevan järjestön toimistossa. Hän vaikutti mukavalta ja helposti lähestyttävältä ihmiseltä ja osasi kohtalaisesti englantia. Hakulinen tulkkasi vaikeammissa asioissa. Keskustelimme kodikkaasti pöydän äärellä juoden kahvia ja syöden venäläisiä suklaakonvehteja. Kysyin, miten saisin kuvaluvat potilaiden vanhemmilta, jotta saisin vapaasti dokumentoida ja laittaa kuvia työpajasta verkkoon ja muihin julkaisuihin. Kiselevan mukaan sekä vanhemmat että lapset olivat tottuneet sairaalassa oleviin kursseihin, joilla dokumentoitiin työskentelyä. Yleensä vanhemmat eivät olleet tarkkoja kuvalupa-asioissa. He olivat paremminkin tyytyväisiä, jos heidän lapsistaan oltiin kiinnostuneita ja, jos lasten kohtalo näkyi julkisuudessa. Päätin kuitenkin kysyä lupaa vielä sairaalan henkilökunnalta.

Kiseleva näytti kuvia sairaalasta ja Children and parents against cancer -järjestön organisoimista tapahtumista. Sovimme hänen kanssaan, että näkisimme seuraavana päivänä klo 10.30 Chkalovskajan metroasemalla ja menisimme yhdessä sairaalalle, jotta tutustuisin etukäteen sairaalaympäristöön ja -yhteisöön. Pyysin, että saisin haastatella Kiselevaa työpajan loppupuolella, johon hän suostui. Hän antoi minulle viisumirahat.

20.7. tapasin Kiselevan ja yhden sairaalan lääkäreistä aamulla metroasemalla. Kävelimme sairaalalle. Sinne oli majapaikastani vain 15 minuutin kävelymatka. Sairaalaan mentiin turvallisuussyistä ulkona olevan portin kautta, jossa kysyttiin, kuka olen ja mistä syystä tulen sairaalaan. Minua pyydettiin rekisteröimään passi seuraavia päiviä varten.

Sairaalassa pistimme siniset muovipussit kenkiemme suojaksi. Katselin jalkojani huvittuneena: tunsin itseni kömpelöksi Smurffiksi. Menimme lasten syöpäosastolle. Jännitin aika lailla potilaiden ensitapaamista. Hyvänä puolena oli, että osasto ja työpajan tapahtumapaikkana toimiva leikkihuone olivat viihtyisiä ja valoisia, eikä niissä haissut voimakkaasti sairaalassa käytettäviltä lääkkeiltä, jota olin etukäteen pelännyt. Huonona puolena oli, että leikkihuoneessa ei ollut ilmastointia. Ulkona oli hellettä ja ikkunat ulottuivat lattiasta kattoon, joten huoneessa oli kuuma. Mietin, että voisimme välttää kuumuuden menemällä välillä työskentelemään myös käytäville tai sairaalan pihalle tai pitämällä työskentelyn välissä taukoja.

Tapasin nuoren lastenhoitaja Dashan. Hän osasi puhua englantia heikosti, mutta ymmärsi jonkin verran. Kiseleva toimi tulkkina keskustellessani hänen kanssaan. Dasha kertoi, että tulisi olemaan koko työpajan ajan auttamassa järjestelyissä ja ohjaamisessa. Tapasin myös muutamia potilaita, jotka aikoivat osallistua työpajaan. Lasten kohtaaminen oli helpompaa, mitä olin etukäteen kuvitellut. Olin helpottunut, että monet vanhemmista potilaista osasivat puhua hyvää englantia ja pystyivät kommunikoimaan kanssani sujuvasti. Pyysin heitä auttamaan tulkkaamisessa työpajan aikana. He vaikuttivat olevan tyytyväisiä voidessaan olla avuksi. Vaikka potilaat näyttivät sairailta, he vaikuttivat hyväntuulisilta ja toimeliailta.

Kysyin Dashalta potilaiden kuvaluvista ja näyttelyn laittamisesta lasten syöpäosaston aulaan. Hän sanoi kuvalupien olevan kunnossa ja aikoi kysyä lupaa osaston johdolta näyttelyä varten. Etsimme yhdessä materiaaleja, joita voisin käyttää Suomesta ostamieni materiaalien lisäksi työpajan aikana. Lapset katselivat uteliaina toimintaamme ja hymyilivät minulle hyväntuulisesti. Kiselevan ja minun lähtiessä he huusivat peräämme: "Dasvidanja!" eli "Näkemiin!" Etukäteistutustuminen sujui hyvin ja olin valmistautunut jo monen kuukauden ajan työpajaa varten, joten ajattelin rauhallisin mielin varsinaisesti huomenna alkavaa työpajaa.

Samana iltana kirjoitimme Hakulisen kanssa tehtävänannot ja niissä käytettävät materiaalit venäjäksi paperille, jotta lastenhoitaja Dasha ja potilaat voisivat selvyyden vuoksi lukea ne suullisen tehtävänannon lisäksi paperilta.

21.7. menin sairaalalle klo 10. Järjestelin Dashan kanssa materiaaleja. Lapsia alkoi kerääntyä leikkihuoneeseen
odottelemaan työpajan alkamista. Paikalle tuli myös lasten vanhempia. Aloitimme työpajan kuuden lapsen ja muutaman vanhemman kanssa. Kaikki osallistujat mahtuivat istumaan saman, pyöreän pöydän ympärille. Esittelin ensimmäisenä itseni. Kerroin nimeni venäjäksi ja pyysin osallistujia kertomaan omat nimensä. Lapset hymyilivät ujosti. Tunnelma oli kuitenkin rento, sillä ympärillä oli lapsille turvallisia ihmisiä, kuten vanhempia, tuttuja potilaita sekä lastenhoitaja.

Ensimmäisessä tehtävässä oli vaikutteita Mimmu Rankasen ekspressiiviseltä taideterapiakurssilta. Tehtävää selostaessani 16-vuotias Tanja tulkkasi keskusteluja. Jaoin kaikille A3-kokoiset paperit. Paperit teipattiin kiinni pöytään, jotta ne eivät liikkuisi tekemisen aikana. Tämän jälkeen pyysin kutakin osallistujaa valitsemaan kaksi lempiväriä sormiväripurkeista ja selostin tehtävän. Tehtävänä oli maalata silmät kiinni kummankin käden sormilla isolle paperille. Maalaamisen aikana tavoitteena oli tunnustella, miltä värit tuntuvat sormissa, millaisia tuntemuksia maalaaminen herättää. Maalauksen ollessa valmis tulisi miettiä, miten tuntemukset vaikuttivat maalausten rytmiin ja tunnelmaan. Tuntemuksista voisi kertoa myös toisille maalaamisen jälkeen.

Osallistujat saivat maalata omassa tahdissa ja niin kauan kuin itse halusivat. He tunnustelivat kikatellen viileitä sormivärejä ja näyttivät nauttivan silmät kiinni maalaamisesta. Aukaistessaan silmänsä he katselivat kummissaan, mitä olivat saaneet aikaiseksi. Jätimme maalaukset kuivumaan. Niitä jatkettaisiin vielä myöhemmin. Tein myös itse tehtävän.

Maalaamista ja piirtämistä.

Maalausten kuivuessa levitimme rullapaperia leikkihuoneen pitkälle lattialle. Osallistujia tuli kaiken aikaa lisää. Lapsia oli paikalla kymmenen ja vanhempia viisi. Esittelin itseni uusille osallistujille ja kyselin heidän nimiään järjestellessäni seuraavaa tehtävää. Jaoin jokaiselle siveltimiä ja akryylimaaleja. Tehtävänä oli maalata ryhmätyönä metsä. Lisäsin, että metsän lisäksi voisi miettiä omia lempimaisemia ja havainnoida ikkunasta näkyvää sairaalan pihaa, jossa oli kaunis ja rehevä puisto vanhoine puineen ja penkkeineen. Lapset ja aikuiset kerääntyivät paperin ympärille lattialle ja maalasivat oman näkökulmansa metsästä. Osallistuin myös itse maalaamiseen. Tunnelma oli lämmin, keskittynyt ja yhteisöllinen. Vuorovaikutus tuli esille avustaessani Dashan, lasten vanhempien ja vanhempien lasten kanssa pienempiä lapsia maalien lisäämisessä, siivoamisessa ja siveltimien pesussa. Ryhmätyön aikana paikalle tuli myös toinen lastenhoitaja, joka puhui sujuvaa englantia. Hän avusti ohjaamisessa ja tulkkaamisessa. Metsätyöstä tuli iloinen: vihreitä pensaita ja puita, sininen perhonen, keltaisia aurinkoja ja punaisia marjoja.

Leikkihuoneessa oli kuuma. Ryhmätyön valmistuttua pienimmät lapset alkoivat väsyä ja lähtivät pois huoneesta joko lepäämään tai syömään. He pitivät minua jo tutumpana ja heiluttivat iloisesti kättään huutaen "Baka!" eli "Hei sitten!", lähtiessään huoneesta.

Ryhmämaalaus

Leikkihuoneessa oli kuuma. Ryhmätyön valmistuttua pienimmät lapset alkoivat väsyä ja lähtivät pois huoneesta joko lepäämään tai syömään. Huomasin, että he pitivät minua jo tutumpana ja heiluttivat kättään ja huusivat "Baka!" eli "Hei sitten!", lähtiessään huoneesta. Pari lasta jäi vielä jatkamaan tekemistä. Jatkoimme sormilla maalattuja maalauksia vahaliiduilla. Aiheena oli piirtää eläin, jollainen haluaisi olla ja sen pesä. Tanja (16 v.) piirsi kameleotin, vaikka sanoikin pitävänsä vielä enemmän käärmeistä. Hän haluaisi olla kuin kameleontti, joka muuntaa väriään ympäristön mukaan. Näin hän voisi olla näkymätön. Hän piirsi kameleontin ympärille läpinäkyvän terraarion. Hän kysyi minulta, mitä näen potilaiden maalauksissa vai näenkö mitään ja annan heidän vain maalata ja piirtää mitä sattuu. Hän piti minua selvästi taideterapeuttina. Sanoin, että tiesin jotain taideterapiasta, mutta en ollut terapeutti. Kerroin, että monesti maalauksen tunnelmasta voin ymmärtää jotain tekijän tunnemaailmasta, mutta yksittäisistä maalauksista on vaikeaa nähdä, mitä tekijä on ajatellut teosta tehdessään. Jälkikäteen mietin, että Tanja halusi kertoa minulle olotilastaan piirtäessään kameleontin: hän halusi olla tarpeen tullen muilta ihmisiltä ja ehkä myös sairaudeltaan näkymätön. Mietin myös, että ehkä hän maalasi tarkoituksenmukaisesti sellaisen hahmon, joka herättäisi kiinnostukseni. Tällöin tutkisin hänen piirrostaan tarkemmin ja saisin häneen syvemmän kontaktin ja voisimme näin tutustua toisiimme paremmin. Toisaalta tunsin, että hänen kysymyksensä oli jollain tavalla kyyninen: "...näetkö mitään ja annan heidän vain maalata ja piirtää mitä sattuu." Tällöin hän olisi nähnyt osani terapeuttina negatiivisena. Mietin myös, että saattoihan olla, että Tanja halusi vain miellyttää minua taideterapeuttina maalatessaan selkeän psykologisen maalauksen, jota on helppo analysoida, jotta en olisi tullut sairaalaan turhaan. Myöhemmin sain Tanjaan tuttavallisen kontaktin ja luulen, että hän näki minut enemmän ohjaajana tai kuvataiteilijana kuin terapeuttina.

Muutama lapsi halusi vielä jatkaa työskentelyä. Jatkoimme sormivärimaalauksia piirtämällä niiden päälle vahaliiduilla. Tällä kertaa piirtäessä sai pitää silmät auki. Aiheena oli piirtää eläin, jollainen haluaisi itse olla ja sen pesä. Tanja (16 v.) päätti piirtää kameleontin, vaikka sanoikin pitävänsä vielä enemmän käärmeistä. Hän haluaisi olla kuin kameleontti, joka muuntaa väriään ympäristön mukaan. Näin hän voisi olla näkymätön aina tarvittaessa. Hän piirsi kameleontin ympärille läpinäkyvän terraarion. Hän piti minua taideterapeuttina, joita kohtaan hänellä oli selvästi negatiivisia tuntemuksia. Tämä tuli ilmi siinä, että hän kysyi minulta mielestäni hieman ivallisesti, näenkö oikeasti jotain potilaiden maalauksissa vai annanko heidän vain maalata mitä sattuu ja luulla, että näen niissä jotakin. Sanoin, että tiesin jotain taideterapiasta ja olin analysoinut paljon taidetta toimiessani kuvataiteilijana ja kuvataideopettajana, mutta en ollut taideterapeutti. Kerroin, että monesti voin ymmärtää jotain tekijän tunnemaailmasta teosta katsoessani. Tunnemaailman hahmottaminen on kuitenkin hankalaa, jos ei tunne tekijää, eikä ole nähnyt useampia hänen tekemiään teoksia.

Jälkikäteen mietin, että Tanja halusi kertoa minulle olotilastaan piirtäessään kameleontin: hän halusi olla tarpeen tullen muilta ihmisiltä ja ehkä myös sairaudeltaan näkymätön. Tuntui kuin hän olisi maalannut tarkoituksenmukaisesti sellaisen hahmon, jota olisi helppo analysoida. Tällöin tutkisin hänen piirrostaan tarkemmin ja saisin häneen syvemmän kontaktin tai saisin ainakin jotakin, jota analysoida. Työpajan aikana sain Tanjaan tuttavallisen kontaktin. Luulen, että myöhemmässä vaiheessa hän unohti roolini taideterapeuttina.

Paikalle tuli myös 17-vuotias tyttö, joka puhui hyvää englantia. Kielen kanssa ei ollut siis ongelmia. Venäjän kielen puutteesta tuntui olevan jopa jotain hyötyä. Englannin kieli innosti vanhempia, englantia osaavia osallistujia. He saivat kehittää kielitaitoansa ja tuntea olevansa hyödyllisiä tulkatessaan keskusteluja ja puhuessaan ulkomaalaisen ohjaajan kanssa. Kielitaidottomuuden vuoksi taas koskettamisesta, elekielestä ja ilmeistä tuli yhä tärkeämpi osa kommunikointia. Tuntuu, että erityisesti koskettaminen lähensi minua osallistujien kanssa. Osallistujat tulivat usein hyvästelemään minut työpajapäivän päätteeksi koskettamalla minua. Tällöin taputin heitä esimerkiksi olalle. Osallistujat tulivat myös ottamaan minua kädestä tai koputtamaan olkapäälle, jos he tarvitsivat apuani. Fyysinen kontakti tuli esille myös ohjatessani osallistujia kädestä pitäen.

Pienempiä lapsia saapui jälleen leikkihuoneeseen. Tunsin saaneeni luontevan kontaktin lasten syöpäosaston potilaisiin ja henkilökuntaan. Halusin ottaa tutkimuksen esille tässä vaiheessa työpajaa ja pitää samalla teemallisen ryhmähaastattelun. Haastattelun aikana lapsia oli paikalla 5 ja lastenhoitajia 2. Toinen lastenhoitajista ja yksi potilaista puhui sujuvaa englantia. He tulkkasivat yhdessä keskustelua. Lastenhoitajat keittivät kaikille teetä ja toivat pöytään keksejä ja suklaata. Tarkkailin aluksi pöydän ääressä vallitsevaa lämmintä tunnelmaa. Lapset ja lastenhoitajat keskustelivat iloisesti toistensa kanssa. Lasten kypsät puheenaiheet ja myötätunto toisia kohtaan toivat mieleeni, mitä kaikkea he olivat lyhyen elämänsä aikana joutuneet jo sairautensa vuoksi kestämään. He yrittivät jatkaa normaalia elämää sairaalan seinien sisäpuolella, vaikka pelkäsivätkin kaiken aikaa sairautensa pahenemista.

Ihastelin, kuinka läheisesti lastenhoitaja Dasha käyttäytyi lapsia kohtaan. Hän toi pöytään omia valokuviaan arkipäiväisistä tapahtumista, perheestään ja kavereistaan. Lapset katselivat niitä innoissaan ja kyselivät häneltä, mitä missäkin kuvassa tapahtui ja keitä ihmiset olivat. Mieleeni tuli, että ohjaajana toimiessa omien valokuvien näyttäminen osallistujille voisi olla hyvä tapa lähestyä heitä. Jyväskylän työpajan aikana näytin kuvia taiteellisesta työskentelystäni, joka sopi kouluympäristöön. Sairaalaympäristössä lapset voisivat olla kiinnostuneempia tietämään heidän kanssaan tekemisissä olevan henkilön taustoista ja elämästä. Valokuvien avulla potilaat pääsivät kurkkaamaan sairaalan ulkopuoliseen maailmaan. Harmikseni minulla oli mukanani vain muutama valokuva suomalaisesta maisemasta, jotka olivat jääneet digikamerani muistikortille. Kuvien joukosta löytyi myös kuva miehestäni. Lapsia suomalainen maisema ja mieheni kuva kiinnostivat. Kerroin myös taustoistani, kuten asuinpaikastani, lemmikkieläimistäni sekä perheenjäsenistäni. Lapset kiinnostuivat erityisesti kertoessani kaksoissiskoni tulevan seuraavaksi viikoksi auttamaan työpajassa. Lapset kyselivät muun muassa, mitä musiikkia kuuntelen ja millainen kaksoissiskoni on.

Keskusteltuamme toistemme taustoista kerroin työpajan tavoitteista ja tutkimuksestani. Pyysin lastenhoitajia ja lapsia miettimään myös omia tavoitteitaan. Aloitin lapsilta ja lastenhoitajilta huomaamatta haastattelun tehden päiväkirjaani muistiinpanoja keskusteluista. Kysyin, millaisia asioita potilaat olivat tehneet sairaalassa, oliko siellä järjestetty kuvataidetyöpajoja aikaisemmin ja millaiset työpajat kiinnostavat. Kuvataidekursseja oli kuulemma vähän, vaikka monet vapaaehtoistyöntekijät olivat kiinnostuneita sairaalaympäristöstä. Kuukauden kuluttua osastolle oli tulossa hollantilaisia vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka halusivat järjestää toimintaa ja virikkeitä lapsille. Lastenhoitajat eivät tietäneet heidän toiminnastaan sen enempää. Lapset olivat kiinnostuneita kaikenlaisista työpajoista. He pitivät erityisesti maalaamisesta ja askartelusta. He puhuivat myös kuvataiteilijasta, joka kävi joka viikko sairaalassa opettamassa heille maalaamista ja piirtämistä. Varsinkin vanhempien potilaiden mielestä kuvataiteilijan ohjaaminen oli piristävää ja mielenkiintoista.

Lähdin hymyillen, mutta hieman hämmentyneenä sairaalalta puolenpäivän jälkeen. Olin tyytyväinen, että olin maalannut ja piirtänyt lasten kanssa. Olin myös ehtinyt tekemään paljon muistiinpanoja ja ottamaan runsaasti digitaalisia valokuvia. Paluumatkalla majapaikkaani istuin puiston penkille ja kirjoitin ylös ajatuksiani, joita päivän tapahtumat herättivät. Välissä olisi viikonloppu, jonka aikana olisi mahdollista keskustella työpajasta Tuuli Hakulisen kanssa, suunnitella työpajaa eteenpäin ja ajatella myös hetkeksi muita asioita.

24.7. tulin viikonlopun jälkeen sairaalalle klo 11. Olin miettinyt etukäteen, että voisimme lähteä työskentelemään ulos sairaalan pihalle. Tämä olisi kuitenkin mahdollista vain, jos kaikki paikalle tulleet osallistujat olisivat sellaisessa kunnossa, että voisivat lähteä ulos. Klo 11 aikoihin leikkihuoneessa oli Dashan lisäksi vain kaksi lasta, joten päätin, että jatkaisimme töitä sisällä ja odottelisimme muiden lasten saapumista paikalle. Leikkihuoneessa ei ollut ketään, joka olisi voinut tulkata keskusteluja, joten ohjaaminen oli haastavaa. Esittelin tehtävät näyttämällä itse mallia ja kommunikoimalla elekielellä. Dasha auttoi ohjaamistyössä. Lapset tekivät aluksi viime viikolla aloittamiamme tehtäviä valmiiksi. He piirsivät sormivärimaalausten päälle itsensä eläimenä.

Albinalla (5 v.) oli ongelmia tehtävän ideoimisessa. Hän ei keksinyt, mikä eläin olisi kuvastanut häntä parhaiten miettiessään, minkä eläimen olisi piirtänyt vahaliiduilla sormivärimaalauksen päälle. Yritin herätellä ideoita piirtämällä erilliselle paperille eläinvaihtoehtoja. Hän ei ollut niihin tyytyväinen. Hänen äitinsä oli paikalla ja tuskastui lopulta tyttärensä kiukutteluun. Äiti piirsi mallista piirtämäni leppäkertun tytön tekemän maalauksen päälle. Albina jatkoi piirustusta nyrpeänä. Äitiä nolotti selkeästi Albinan käyttäytyminen, sillä hän jännitti minun, ulkomaalaisen ohjaajan, läsnäoloa. Minua jäi harmittamaan, että Albina ei nauttinut työskentelystä, sillä hän ei saanut miettiä rauhassa, mitä piirtää ja joutui äitinsä painostuksesta jatkamaan piirustusta, vaikka ei olisi sitä halunnutkaan. Albinan äiti oli lähes koko työpajan ajan lastenhuoneessa auttamassa. Jatkossa tällaisia tilanteita ei enää syntynyt äidin ja minun tutustuessamme paremmin toisiimme.

Myöhemmin paikalle tuli lisää osallistujia. Heitä oli yhteensä viisi. Aloitimme eläinnaamioiden tekemisen. Puhalsimme ilmapalloja, joiden päälle liimasimme sanomalehden palasia. Koska vieläkään paikalla ei ollut ketään, joka olisi voinut tulkata puhettani, autoin lapsia kädestä pitäen. Paikalla oli myös lasten vanhempia. Nauroimme lasten, lastenhoitajien ja vanhempien kanssa koomisille tilanteille, joita syntyi kommunikoidessamme elekielellä. Yhdessä nauraminen tuntui lähentävän meitä entisestään.

Myöhemmin leikkihuoneeseen tuli venäläinen kuvataiteilija Natasha, josta lapset olivat maininneet haastattelun aikana. Hän osasi englantia ja tulkkasi keskustelujamme. Hän kertoi käyvänsä opastamassa lapsia maalauksessa ja piirtämisessä pari kertaa viikossa. Hän näki, kuten minäkin, hyviä puolia siinä, että en puhu venäjää. Hänen mielestään koskettamisen avulla pääsin lähemmäksi lapsia. Lapset näyttivät myös keskittyvän paremmin, kun eivät puhuneet ohjaajan tai toistensa kanssa kaiken aikaa.

Naamioiden tekeminen oli hauskaa, vaikka se olikin sotkuista: liimat kaatuilivat ja lehtisilppua lenteli lattialle. Aika kului nopeasti ja lapsia ei näyttänyt kyllästyttävän. Tehdessämme naamioita leikkihuoneeseen tuli paljon lapsia. Monet lapsista olivat kuitenkin liian pieniä osallistumaan naamioiden tekemiseen. He maalasivat ja piirsivät muita antamiani aiheita tai leikkivät omia leikkejään.

Sovimme, että tapaisimme myöhemmin kuvataiteilija Natashan kanssa Inka Yli-Tepsan tultua Pietariin. Hän voisi viedä meidät kierrokselle Pietarin nykytaidegallerioihin ja samalla voisimme jutella rauhassa. Lähdin sairaalalta klo 13. Tuntui, että olin saanut lasten luottamuksen ja, että heillä oli turvallinen olo minun kanssani toimiessaan.

Maalaamista, piirtämistä ja naamioiden tekemistä.

25.7. Inka Yli-Tepsa tuli ensimmäistä päivää assistentiksi. Tuntui mukavalta saada lisää apua ja pystyä keskustelemaan välillä myös suomeksi. Osallistujia oli vain kolme: Albina, Vanhempi Tanja ja Danja. Yli-Tepsa dokumentoi tekemistä ja auttoi ohjaamisessa. Maalasimme naamioita. Albina (5 v.) lähestyi minua pikkuhiljaa. Hän innostui maalaamisesta. Hän maalasi impulsiivisesti ja käytti hienoja väriyhdistelmiä. Kehuin hänen naamiotaan. Hän vaikutti olevan tyytyväinen sekä maalaukseensa että naamioonsa.

Tanja ja lastenhoitaja Dasha tekivät naamioiden kuivuessa koruja helmistä, joita he olivat valmistaneet itse savesta. Tanja innostui välillä kuvaamaan videokameralla lastenhuoneessa olevia ihmisiä eli minua, Inkaa, Dashaa, Albinaa ja Danjaa. Hän kuvasi myös naamioiden tekemistä sekä sairaalan ikkunasta näkyviä maisemia. Hän pyysi kuvattaviaan esittäytymään kameralle ja kertomaan, mitä olivat kuvaushetkellä tekemässä.

Keskustelin työpajapäivän päätteeksi Tanjan (16 v.) kanssa hänen tilanteestaan. Keskusteluun osallistui myös Inka Yli-Tepsa. Tanja kertoi päässeensä jo kerran pois sairaalasta, mutta joutui takaisin sairastuttuaan uudelleen. Tällä hetkellä hän ei voi käydä koulua. Hän on kiinnostunut kuvataiteesta. Hän pitää maalaamisesta eniten, mutta haluaisi oppia myös piirtämään. Paikalle tuli jälleen kuvataiteilija Natasha. Lähtiessämme klo 13 aikoihin Inka Yli-Tepsan kanssa pois sairaalalta, Natasha jäi näyttämään Tanjalle kuvia eri taiteilijoiden tekemistä piirustuksista.

26.7. tulin Yli-Tepsan kanssa sairaalalle kello 11. Paikalla oli lapsia, joista vain muutama osallistui naamioiden valmistamiseen. Albina (5 v.) oli innoissaan minun ja siskoni läsnäolosta ja erityisesti siitä, että olimme hänen mielestään niin samannäköisiä. Naamioiden kuivuessa hän halusi leikkiä meidän kanssamme kotia. Hän oli äiti, joka hoivasi minua, siskoani ja äitiänsä, jotka olivat hänen lapsiaan. Tämän jälkeen Albina innostui muiden lasten ja äitinsä kuvaamisesta digikameralla.

Paikalle tuli uusi potilas, jonka nimi oli Natasha. Hän maalasi ja piirsi eläimen, joka kuvastaa häntä itseään sekä eläimen pesän. Hänen maalauksensa oli kaunis ja herkkä. Siinä lintu tuo ruokaa poikasilleen. Hän teki myös sammakkonaamion. Hän näytti nauttivan tekemisestä ja tutustui samalla lastenhoitajaan ja muihin lapsiin. Teimme lahjapaperinarusta kissalle viikset ja rusetin sekä leijonalle harjan. Albina teki possunaamion. Lähdimme pois sairaalalta kello 13 aikoihin.

Tapasimme kuvataiteilija Natashan sairaalan jälkeen. Hän vei meidät galleriakierrokselle. Hän kertoi sairaalassa työskentelystä. Hänelle sairaalassa lasten ohjaaminen tuo merkitystä hänen omaan taiteelliseen työskentelyyn ja muuhun elämään. Pelkkä oma työskentely tuntuisi hänestä yksipuoliselta. Hän ohjaa niitä, jotka haluavat hänen ohjaustaan. Natasha oli esimerkiksi antanut yksityisohjausta Tanjalle (16 v.), kun tämä oli ollut niin sairas, että ei ollut päässyt ylös sairaalan vuoteesta. Natasha kertoi, että aloittaessaan ohjaamistyön sairaalassa oli tuntunut vaikealta, kun joku osaston tutuista lapsista oli kuollut. Nykyään hän pyrkikin ottamaan etäisyyttä lapsiin olemalla kuin yksi lääkäreistä tai terapeuteista.

Naamioiden tekemistä.

27.7. sovimme eilen, että en mene sairaalalle, vaan organisoin sairaalan ulkopuolella työpajaa. Vein työpajan aikana otetut digitaaliset valokuvat tulostettaviksi valokuvaliikkeeseen, jonka jälkeen menin Children and parents againsts cancer -järjestön toimistolle. Haastattelin järjestön johtaja Katerina Kiselevaa. Tuuli Hakulinen tuli tulkiksi ja Inka Yli-Tepsa äänittäjäksi. Katerina Kiselevan haastattelussa tuli ilmi, että taidekursseilla osallistujia tulisi lähestyä julistamatta työskentelyn olevan terapiaa. Kiselevan on huomannut, että ihmisillä on usein negatiivinen asenne psykologeja kohtaan, mutta ei niinkään taideterapiaa kohtaan. Kun he näkevät, että ei ole kysymys pelkästään ihmisten ongelmien pohtimisesta, vaan taiteellisesta tekemisestä ja toiminnasta, he voivat kuitenkin kiinnostua kurssista. Kiseleva kertoi hyvänä esimerkkinä lähestyä lapsia työpajasta, jossa eräs amerikkalainen tyttö tuli sairaalaan. Hän levitti taidetarvikkeet ympärilleen ja antoi lasten kerääntyä käyttämään tarvikkeita askartelussa ja käsitöiden tekemisessä. Terapia oli taka-alalla, joten työskentelyä kohtaan ei tullut negatiivisia tuntemuksia. Kiselevan mukaan siitä huolimatta, että psykologeja vieroksutaan, kurssi, jolla oli taiteen tekemisen lisäksi psykologinen aspekti, sai hyvää palautetta. Esimerkiksi taideteoksissa kuvattiin sairaus vihollisena, jota vastaan taisteltiin. Kiseleva kertoi myös kurssista, jonka viimeisenä päivänä oli paistettu keksejä. Tällainen kurssin päättäminen oli erityinen kokemus lapsille. (Haastattelu sivun lopussa.)

Sovimme Kiselevan kanssa, että voisin tulla myöhemmin pitämään uutta työpajaa sairaalalle. Emme kuitenkaan päättäneet vielä ajankohtaa. Puhuin Tuuli Hakulisen kanssa, että kirjoittaisin järjestön lehteen artikkelin työpajasta myöhemmin syksyllä. Tuuli voisi kääntää sen venäjäksi.

28.7. haimme Inkan kanssa valokuvatulosteet valokuvaliikkeestä ja menimme sairaalalle hyvästelemään lapset ja pystyttämään näyttelyn. Suurin osa paikalla olevista lapsista oli liikuntarajoitteisia ja kuvataiteilija Natasha oli ohjaamassa heille kasvojen piirtämistä, johon he olivat keskittyneet. Päätin siis rakentaa näyttelyn ilman potilaita Inka Yli-Tepsan kanssa.
Albina ja hänen äitinsä katselivat työpajan aikana otettuja kuvia kiinnostuneina. Annoin heille muutamia kuvia muistoksi työpajasta. Loput kuvat kiinnitimme Yli-Tepsan kanssa osaston aulan seinään. Laitoimme sinne myös maalaukset ja piirustukset, joita lapset olivat tehneet työpajan aikana. Emme halunneet laittaa naamioita näyttelyyn, sillä ne olivat jo mukana lasten leikeissä. Niistä oli lapsille enemmän iloa leikeissä kuin aulan seinällä. Naamioista lasten päässä otetut kuvat tulivat kuitenkin mukaan näyttelyyn.

Ihmiset katselivat teoksia ja kuvia uteliaina. Katselin, kun Danjan (5 v.) äiti näytti kuvia ylpeänä muille perheenjäsenille, jotka olivat tulleet sairaalaan vierailulle. Näyttely sijaitsi keskeisellä lasten syöpäosaston paikalla aulassa, jossa oli sohvia ja televisio. Se oli osaston olohuone, jonne ihmiset tulivat seurustelemaan tai odottelemaan.

Natasha ja lapset jatkoivat piirtämistä lähtiessäni sairaalalta. He heiluttelivat minulle iloisesti. Seuraavaksi osastolle oli tulossa hollantilaisia vapaaehtoistyöntekijöitä järjestämään ohjelmaa lapsille. Olin onnellinen, että lapsia ei tultaisi jatkossakaan unohtamaan.  

Tein työpajan jälkeen kyselyn siskolleni Inka Yli-Tepsalle, joka seurasi assistenttina työskentelyä toisena viikkona. Hänen mielestään lapset tulevat ohjaajaa lähemmäksi leikin ja henkilökohtaisen kontaktin avulla. Kun ei ole yhteistä kieltä, lämmittelemiselle on hänen mielestään annettava enemmän aikaa. Hän piti minua luontevana ja rauhallisena ohjaajana ja piti hyvänä, että en ollut ohjaajana liian dominoiva. Lapset olivat Yli-Tepsan mielestä rauhallisia ja melko innokkaita tekemään asioita. Hänen mukaansa viimeisinä päivinä lapset ottivat minut luontevasti ja innoissaan vastaan.

Yli-tepsan mielestä työpaja olisi voinut olla pidempiaikainen. Kun työpaja on pidempiaikainen projekti, ohjaaja ja osallistujat voisivat tulla toisilleen tutuiksi ja projektista voisi tulla osa arkea. Tämä loisi turvallisuutta lapsille. Itse mietin, että olisi mielenkiintoista järjestää vastaavanlainen yhteisötaidetyöpaja omassa kotimaassa, jossa se voisi olla pidempiaikainen ja tulla osaksi arkea niin lapsille kuin ohjaajalle. Myös Pietarissa, samassa sairaalassa mahdollisesti tulevaisuudessa työpajaa järjestäessäni, on hyvä miettiä pidempiaikaisen työpajan mahdollisuutta. Yli-Tepsan mielestä kieliongelman vuoksi syvällisempi kontakti puuttui pienten lasten kanssa, vaikka toisaalta elekieli toi toisia ulottuvuuksia. (Kysely sivun lopussa.)

Näyttelyn pystyttämistä.

Yhteisötaidetyöpajaan osallistumisen anti potilaille

Omasta näkökulmastani työpaja antoi sairaalassa pitkiäkin aikoja viettäville potilaille virikkeitä ja lisäsi iloista ja turvallista ilmapiiriä. Työpajan aikana potilaat olivat aktiivisia taiteen toimijoita ja yhteistyön tekijöitä. Toiminta oli vuorovaikutuksellista ja yhteisöllistä. Toiminnan aikana potilaat tutustuivat sairaalaympäristöön, muihin potilaisiin, potilaiden vanhempiin ja hoitohenkilökuntaan yhä paremmin. He saivat myös kontaktin sairaalan ulkopuolisiin ihmisiin, joita olivat minä ja työpajan assistentti Inka Yli-Tepsa sekä työpajan näyttelyn yleisö, joka koostui sairaalassa vierailevista ihmisistä.

Työpajan aikana lasten syöpäosastolle tuli uusi potilas natasha. Uskon, että monilla uusilla potilailla on pelkoja, turvattomuuden tunnetta ja muita negatiivisia ennakkokäsityksiä ja tuntemuksia sairaalaympäristöä kohtaan. He saattavat avulla päästä negatiivisista ennakkokäsityksistään saadessaan tekemisen kautta muuta ajateltavaa ja tutustuessaan sairaalassa oleviin potilaisiin ja henkilökuntaan. Natasha vaikutti aluksi ujolta ja pelokkaalta. Työpajan päätyttyä huomasin hänen kommunikoivan ja tekevän yhteistyötä rohkeasti muiden ihmisten kanssa.

Potilaat saivat myös mahdollisuuden pohdiskella omia ja muiden tarinoita työskentelyn aikana. Omien tarinoiden miettiminen on tärkeää eheän minäkuvan ylläpitämiseksi. Toisten ihmisten tarinoiden kuuleminen taas tutustuttaa ihmisiä paremmin toisiinsa ja avartavat näkökulmia. Tarinoita omasta elämästä ja mielikuvituksesta kerrottiin esitellessämme taustatietojamme toisillemme sekä ideoidessamme maalauksia, ryhmämaalausta, piirustuksia ja naamioita. Tarinoita kerrottiin myös Tanjan (16 v.) ottaessa videokuvaa muista leikkihuoneessa olevista ihmisistä.

Työpajan aikaisen toiminnan voi nähdä myös yhdenlaisena, kevyenä taideterapiamuotona, vaikka terapiaa ei työpajan aikana korostettukaan. Kuvataiteilija Natasha näki oman työskentelynsä sairaalassa taidetaideterapiana. Pitkäaikaisessa ohjaustoiminnassa tämä oli keino pitää etäisyyttä lapsiin, jotta heidän mahdollinen menehtymisensä ei vaikuttaisi liikaa henkilökohtaiseen elämään. Pesä-työpaja kesti vain kaksi viikkoa, joten sain ohittaa tällaisten asioiden miettimisen ja keskittyä lasten kanssa tutustumiseen ja lähestymiseen kaikin tavoin.
Natashan mielestä työpajoissa ja yleensäkin ohjaamistyössä oli hyvä ottaa huomioon lasten mahdollisuus oppia jotakin, jota he voivat käyttää myöhemmin hyödykseen. Monet lapset eivät voi käydä sairautensa vuoksi koulua, joten tämä näkökulma on myös omasta mielestäni tärkeä. Pesä-työpajan aikana tällaisia asioita oli muun muassa mahdollisuus harjoitella englannin kieltä. Vanhemmat lapset saivat tulkata keskusteluja ja nuoremmat opetella yksittäisiä englanninkielisiä sanoja ja lauseita. Harjoittelusta saattaa olla hyötyä myös tulevaisuudessa. Potilaat ja hoitohenkilökunta oppivat käyttämään myös erilaisia taiteen tekniikoita. Uusia tekniikoita olivat yksinkertainen naamioissa käytetty ilmapallotekniikka ja videokuvaaminen. Työpajassa harjoiteltiin myös ryhmätyöskentelyn taitoja, josta on hyötyä kaikille.

Inka Yli-Tepsa kertoi hänelle tekemässäni kyselyssä, että lapset saivat työpajan aikana uusia kokemuksia ja oppivat uutta. Työskenteleminen toi iloa sairaalamaailmaan ja sai potilaat tuntemaan itsensä tärkeiksi, tavallisiksi lapsiksi. Kysyessäni Yli-Tepsalta, mitä palautetta hän oli kuullut tai nähnyt lapsilta tai muilta havainnoijilta, hän kertoi, että kaikki osalliset vaikuttivat olevan innokkaita ja iloisia sekä mielissään työpajasta. Hän ei ollut varsinaisesti kuullut keneltäkään työpajaan liittyvää palautetta. (Kysely sivun lopussa.)

Katerina Kiselevan haastattelussa kävi ilmi, että lapset pitävät yleensä muun muassa askartelusta. Taidekurssit antavat mielenkiintoista tekemistä. Kiselevan mukaan kiinnostusta kurssia kohtaan saattaa herättää myös se, että ohjaaja on ulkomaalainen. Kiselevan haastattelussa korostui, että erityisesti hyvää palautetta ovat saaneet kurssit, jotka on suunnattu aikuisille. Aikuiset ovat olleet tyytyväisiä, että heidät on syöpää sairastavien lasten vanhempina otettu huomioon. Oli siis hyvä, että vanhemmat osallistuivat työpajan aikana työskentelyyn ja pääsivät tekemään yhteistyötä omien lastensa kanssa sekä lähestymään muita lapsia, vanhempia ja työntekijöitä. (Haastattelu sivun lopussa.)

Työpajan aikana ei käytetty verkkoympäristöä, sillä leikkihuoneessa ei ollut nettiyhteyttä. Annoin kuitenkin verkkosivujen osoitteen Katerina Kiselevalle ja Tuuli Hakuliselle, jotka voivat tutustua verkkoympäristöön ja antaa osoitteen muille katseltavaksi. Ongelmana on kuitenkin se, että verkkoympäristö on suomeksi, joten se antaa mahdollisuuden venäläisille vain katsella kuvamateriaalia. Inka Yli-Tepsan mielestä merkittävintä on, että verkkoympäristö tuo projektin ihmisten tietoisuuteen ja ihmiset voivat myös reagoida siihen.  

Pesä-työpajan päätelmiä

Pesä-työpaja oli mielestäni onnistunut. Tuntui tärkeältä ja merkitykselliseltä pitää työpaja sairaalassa, jossa ei ole rahoitusta taidetyöpajoja tai taideterapiaa varten. Omat, potilaiden, hoitohenkilökunnan ja Children and parents against cancer -järjestön tavoitteet toteutuivat työpajan aikana. Tavoitteiden pysyvyyttä on kuitenkin hankalaa arvioida lopputyön puitteissa.

Omia tavoitteitani olivat sairaalayhteisön aktivoiminen ja yhteisöllisyyden lisääminen. Halusin saada työpajan osallistujat kiinnostumaan omista tarinoistaan, yhteisön vuorovaikutuksen lisääntymisestä, lähiympäristöön tutustumisesta luontoa arvostavia näkökulmia huomioon ottaen ja nykytaiteesta. Tavoitteena oli myös kiinnittää laajemman yleisön huomiota työpajaan, jotta potilaiden äänet olisivat tulleet kuuluviin.

Työpajan toiminta aktivoi sairaalaympäristöä ja lisäsi yhteisöllisyyttä ja vuorovaikutusta. Potilaat olivat erityisen aktiivisia suunnitellessaan omia tavoitteitaan, työpajan tehtäviä ja aikatauluja. He toimivat myös aktiivisesti tehdessään taidetta yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Työpajan osallistujat kiinnostuivat sekä omista että toistensa tarinoista, joka näkyi heidän käyttäessään niitä tehtäviä ideoidessaan ja tutustuessaan paremmin toisiinsa. Alun perin olin ajatellut viedä potilaat ulos ja tutustuttaa heidät myös lasten syöpäosaston ulkopuolelle. Tämä tavoite ei kuitenkaan toteutunut työpajan aikana. Osallistujat tutustuivat paremmin lasten syöpäosaston leikkihuoneeseen, käytäviin ja aulaan. Leikkihuoneessa työskenneltiin, käytävillä käytiin pesemässä siveltimiä ja kuppeja ja aulaa pystytettiin näyttely, jota potilaat ja muu yleisö pääsivät katsomaan. Leikkihuoneessa avautuivat myös kauniit näkymät sairaalan puistoon, joita havainnoitiin tehtäviä suunnitellessa. Luonnon arvostamiseen liittyvät näkökulmat tulivat esille luontoaiheisissa tehtävissä.

Näyttely, syöpäjärjestön lehteen kirjoittamani artikkeli ja Yhteisötaiteen verkkoympäristön sivuilla oleva kooste työpajasta mahdollistavat sen, että potilaat saavat laajemman yleisön huomiota ja heidän äänensä pääsevät kuuluviin. Varsinaisesti nykytaide ei tullut työpajan aikana esille. Kuvataiteilija Natasha näki työpajassa kuitenkin nykytaiteen piirteitä, sillä tekniikat ja käytännöt poikkesivat perinteisestä venäläisestä taiteesta ja taidekasvatuksesta, jollaiseen potilaat ovat kuulemma tottuneet.
Työpajan aikana potilaiden tärkeimmäksi tavoitteeksi nousi toisten kanssa paremmin tutustuminen eli yhteisöllisyyden lisääminen. Tämä toteutui työpajan aikana hyvin. Luulen, että yhteisöllisyyden lisääntyminen näkyi myös työpajan päätyttyä.

Sairaalan hoitohenkilökunnan tärkeimmäksi tavoitteeksi nousi potilaiden viihtyvyyden ja turvallisuuden lisääminen. Työpajan aikana potilaat saivat monipuolisia virikkeitä ja toiminta lisäsi turvallisuuden tunnetta. Henkilökunta oppi työpajan aikana uusia tekniikoita ja metodeja ohjata potilaita taiteen tekemisessä, joka voi vaikuttaa virikkeiden monipuolisuuteen myös tulevaisuudessa.

Children and parents against cancer -järjestön tavoitteena oli lisätä aktiivisuutta ja viihtyvyyttä lasten syöpäosastolla. Tavoitteet onnistuivat hyvin. Toivon, että kirjoittamani artikkeli tuo lasten syöpäosastolle ja syöpäjärjestölle julkisuutta, joka voisi auttaa toiminnan jatkuvuudessa. Kiselevan mukaan julkisuuden myötä järjestöllä on mahdollisuus saada avustusta toiminnan rahoitukseen ja henkilökunnan palkkaamiseen.

Työpajassa eniten harmitti sen lyhytaikaisuus. Ajanpuutteen vuoksi en kokenut saavani tarpeeksi läheistä kontaktia kaikkiin potilaisiin. Ajanpuutteen vuoksi myös yksi suunnittelemistani ryhmätöistä jäi tekemättä. Tehtävässä olisi ollut ryhmätyö, joten sen aikana vuorovaikutus olisi korostunut. Tehtävä myös poikkesi muista tehtävistä, sillä sen aikana olisi rakenneltu kolmiuloitteista ”veistosta”. Osallistujat myös väsyivät helposti, joka lisäsi ajanpuutetta. Muutamana päivänä lopetimme työpajapäivän jo kahden tunnin työskentelyn jälkeen osallistujien väsyessä tekemiseen. Työskentelyn lomassa oli myös pidettävä useita taukoja, jotta lapset olisivat päässeet lepäämään, syömään tai saamaan lääkityksensä.

Työpajan puutteena oli myös se, että sen aikana ei ollut mahdollisuutta käyttää verkkoympäristöä, sillä leikkihuoneessa ei ollut verkkoyhteyttä. Tämä kertoi minulle konkreettisesti, että Yhteisötaiteen verkkoympäristöllä on omat rajoituksensa, sillä sitä ei ole mahdollista käyttää kaikkialla. Annoin kuitenkin verkkosivujen osoitteen Katerina Kiselevalle ja Tuuli Hakuliselle, jotka voivat tutustua verkkoympäristöön ja antaa osoitteen eteenpäin muille ihmisille selailtavaksi. Ongelmana on kuitenkin se, että verkkoympäristön teksti on kirjoitettu vain suomeksi, joten se antaa ulkomaalaisille vain mahdollisuuden katsella kuvamateriaalia. Tulevaisuudessa aionkin mahdollisesti kääntää verkossa olevan tekstin myös englanniksi. Inka Yli-Tepsan mielestä merkittävintä on, että verkkoympäristö tuo projektin ihmisten tietoisuuteen sen toimiessa työpajan esittely-ympäristönä ja ihmiset voivat myös reagoida siihen.  

Työpajan aikana sanallinen kommunikointi oli välillä hankalaa yhteisen äidinkielen puuttuessa, joka vaikeutti toimintatutkimusta. Myös kirjallinen ja suullinen palaute työpajasta jäi kokonaan puuttumaan. Erityisesti minua jäi harmittamaan se, että en ehtinyt keskustella työpajasta yhdessä lasten kanssa työpajan loputtua. Syynä oli se, että viimeisenä päivänä sairaalalle tullessani kuvataiteilija Natasha oli piirtämässä lasten kanssa. Lapset olivat keskittyneitä työskentelemiseen, joten en halunnut häiritä heitä. Etnografinen osallistuva havainnointi meni toimintatutkimuksen edelle.

Katerina Kiseleva olisi valmis organisoimaan uutta työpajaa kanssani tulevaisuudessa. Tällöin olisi hyvä, jos työpaja kestäisi kauemmin kuin kaksi viikkoa. Lasten syöpäosasto ja järjestö ovat minulle nyt tuttuja, joten organisoimiseen ei menisi yhtä pitkää aikaa. Työpajaa varten toisin kuvia perheestäni, ystävistäni ja Suomesta, joita voisin näyttää lapsille esitellessäni itseni. Voisin näyttää kuvia myös taiteellisesta työskentelystäni. Lisäksi haluaisin opetella puhumaan venäjää – tai ainakin alkeet – ennen seuraavaa työpajaa tai saada kokopäiväisen tulkin paikalle. Olisi myös otettava selvää, miten Yhteisötaiteen verkkoympäristöä voisi hyödyntää työpajan aikana. Tarvitsisin verkkoyhteyden lastenhuoneeseen, joka ei välttämättä olisi kovin vaikeaa. Luulen, että sairaalassa on olemassa verkkoyhteys, mutta sitä ei ole vain asennettu leikkihuoneessa olevaan tietokoneeseen.

Haluaisin myös käyttää verkkoympäristöä työpajan aikana. Tätä varten tarvitsisin nettiyhteyden lastenhuoneeseen. Näillä näkymin olen palaamassa takaisin sairaalalle jossain vaiheessa opintojeni päätyttyä Taideteollisessa korkeakoulussa.

Työpaja toi minulle intoa jatkaa yhteisötaidekokeiluja erilaisissa yhteisöissä. Sairaalassa lasten kanssa vietetty aika toi tunteen, että voin antaa heille jotakin - ainakin hetken helpotuksen.    




INKA YLI-TEPSAN, PESÄ-TYÖPAJAN ASSISTENTIN KYSELY:

Miten kannattaa lähestyä lapsia?

Lapset tulevat lähemmäksi leikin ja henkilökohtaisen kontaktin kautta. Varsinkin, kun ei ole yhteistä kieltä, täytyy antaa enemmän aikaa lämmittelemiselle.

Miten minä käyttäydyin mielestäsi lasten kanssa?

Annika oli melko luonteva: rauhallinen, eikä mikään dominoiva ohjaaja.

Miten lapset toimivat minun kanssani, olivatko he luontevia, ujoja tms.?

Lapset olivat rauhallisia ja melko innokkaita tekemään asioita. Viimeisinä päivinä lapset ottivat Annikan hyvin luontevasti ja innokkaasti vastaan.

Mitä muutoksia kannattaisi tehdä työpajoihin tulevaisuudessa?

Työpaja voisi olla pidempiaikainen projekti, jotta molemmat osapuolet tulisivat tutuiksi toisilleen ja projektista tulisi osa arkea. Tämä loisi turvallisuutta lisää lapsille.

Mitä lapset saivat omasta näkökulmastasi työpajoista?

Lapset saivat uusia kokemuksia, iloa sairaalamaailmaan, oppivat uutta, tunsivat itsensä tärkeämmiksi, tavallisemmiksi lapsiksi.

Mitä palautetta kuulit lapsilta tai vanhemmilta?

Vanhemmat ja lastenhoitaja hymyilivät ja olivat iloisia, innokkaita. Lapset olivat mielissään.

Olivatko kieliongelmat suuri ongelma työpajassa?

Oli ja ei. Syvällisempi kontakti puuttui, vaikkakin toisaalta oleminen ja elekieli toivat uusia ulottuvuuksia.

Mitä lisäarvoa Yhteisötaiteen verkkoympäristö tuo projektiin?

Verkko tuo tietoisuutta projektille ja ihmiset voivat myös reagoida siihen.




KATERINA KISELEVAN, JÄRJESTÖN JOHTAJAN, HAASTATTELU:

1. Mikä järjestö tämä on ja miksi se alun perin alkoi toimia?

Järjestön nimi on Children and parents against cancer. Alunperin sen perustivat vanhemmat, joiden lapset sairastivat tai olivat aikaisemmin sairastaneet syöpää. Järjestö on perustettu vuonna 1998. Tällöin syöpälääketiede Venäjällä alkoi tuottaa tuloksia: suhteessa yhtä paljon syöpää sairastavista lapsista parani Venäjällä kuin Euroopassa.

Mitä kaikenlaista järjestö järjestää?

90-luvun alussa saksalaiset tukivat syöpäsairaita lapsia ja rahoittivat lääkkeitä, mutta 90-luvun loppuun mennessä tuki loppui. Ongelmana oli, mistä saada rahoitusta. Oli muutettava yhteiskuntaa niin, että valtio takaisi syöpää sairastaville lääkkeet, eikä odottaa, että joku ulkopuolinen taho avustaisi jatkuvasti. Vanhemmat huomasivat, että oli helpompi kerätä rahaa, jos oli jossain järjestössä sen sijaan, että olisi yksin yrittänyt kerätä rahaa oman lapsen lääkkeisiin, muihin välineisiin tai koneisiin.

Millaisia taidekursseja on esimerkiksi järjestetty?

Ammattitaitoiset psykologit pitivät taideterapiakurssin kuntoutuskeskuksessa. Kuntoutuskeskuksessa on perheitä, lapsia ja aikuisia. Kurssin ideana oli, että kaikki, jotka halusivat, voivat osallistua. Kurssin valmistelua oli kuukauden verran. Kurssi kesti 3-4 kuukautta ja yhteenveto kesti kuukauden. Lapsille ja nuorille oli yksi ryhmä ja toinen ryhmä oli aikuisille. Sairaaloissa osastoilla on lastenhoitajat, jotka käyttävät taideterapiaa työskentelyssä vähän.

Miten lapsia, vanhempia ja henkilökuntaa lähestytään ennen kurssin alkamista?

Katja ei ole asiantuntija, eikä hän ole itse osallistunut näille kursseille.

Täsmensin, että tietääkö hän, onko lähestymisessä ollut ongelmia?

Em. taidekurssin aloitusvaiheessa oli ollut ongelma, että monilla osallistujilla oli negatiivinen asenne psykologeja kohtaan. Tämän vuoksi he eivät olleet innostuneita tulemaan kurssille. Kielteisyys ei kuitenkaan liittynyt taideterapiaan vaan psykologeihin. Kuitenkin he huomasivat, että kurssilla voi tehdä taidetta ja toimia, eikä se ole pelkästään sitä, että joku "penkoo heidän sisuksiaan" tai pohdiskelee heidän ongelmiaan. He osallistuivat kurssille myöhemmin.

Muutama vuosi sitten sairaalaan tuli amerikkalainen tyttö Anette, joka ei ollut asiantuntija. Hän halusi tehdä jotakin lasten kanssa sairaalassa, jotta lapsilla olisi mielenkiintoista tekemistä. Hän päätti askarrella ja tehdä käsitöitä lasten kanssa. Hän tuli sairaalalle ja levitti tarvikkeet ja lapset tulivat hänen ympärilleen askartelemaan ja tekemään käsitöitä. Lapsille ei tullut negatiivista asennetta toimintaa kohtaan, sillä hän ei julistanut, että oli kyseessä psykologinen tilanne.

Mitä palautetta kursseista on tullut, mitä kurssit ovat antaneet osallistujille?

Amerikkalaisen Aneten kurssista tuli hyvää palautetta, sillä lapset pitivät askartelusta ja heidän kiinnostusta vielä lisäsi, että Anette oli amerikkalainen. Viimeisenä päivänä kurssilla paistettiin keksejä, joka oli mukavaa lasten mielestä. Myös kuntoutuskeskuksessa järjestetystä kurssista tuli hyvää palautetta enemmänkin vanhemmilta, sillä he saivat ensimmäistä kertaa terapeuttista apua ja tutustuivat tällaiseen tukimuotoon. Kaikki palaute, mitä on tullut kursseista, on ollut positiivista. Kursseja ei ole kuitenkaan järjestety vielä paljon.

Mistä on pidetty eniten: maalaamisesta, käsitöistä, askartelusta...?

Menetelmistä mikään ei ole erottunut muista. Kuntoutuskeskuksen kurssilla tarkoituksena oli, että ei vain kokoonnuta, askarrella ja viihdytä yhdessä ja lähdetä sen jälkeen eri suuntiin, vaan taiteen tekemiseen liittyi psykologinen puoli. Taideteoksissa kuvattiin sairaus vihollisena, jota vastaan taisteltiin. Esimerkiksi piirrettiin pukuja, kuten ritarin puku, ja sairaus viholliseksi, joka on voitettava. Eli oli muitakin aspekteja, kuin kokoontua, tehdä jotain kivaa, jonka jälkeen kaikki ovat tyytyväisiä.

Mitkä ovat tulevaisuudennäkymät?

Tavoitteena on saada pysyvää rahoitusta taideterapialle. Sairaaloissa on lastenhoitajat, mutta heidän tehtävänsä ovat erilaiset kuin taideterapiaan keskittyminen. Myöskään sairaalan yhden psykologin tehtäviin ei kuulu taideterapia, sillä hänellä on muutenkin liikaa töitä. Taidekursseja voidaan järjestää vain, jos saadaan rahoitusta. Valtio ei rahoita, sillä se ei arvosta taideterapiaa. Taideterapiakurssilla, joka järjestettiin kuntoutuskeskuksessa, oli se hyvä puoli, että valtio lisäsi sinne psykologin viran. Sitä ennen virkaa ei ollut. Tavoitteena on, että jokaisella syöpää sairastavien osastolla olisi oma psykologi, joka ottaisi potilaita vastaan yksitellen ja pitäisi ryhmissä taide- ja muita terapiakursseja/-istuntoja.


(Haastattelussa tulkkina toimi Tuuli Hakulinen. Haastattelu on äänitetty. Äänitys on ensin litteroitu, josta se on muokattu selkokielelle.)





Children and parents against cancer

Takaisin alkuun