Etusivu Tutkimusnäkökulma Yhteisötaide Yhteisötaidekasvatus Innostaminen Johtopäätökset

TUTKIMUSNÄKÖKULMIA JA -MENETELMIÄ YHTEISÖTAIDETYÖPAJOISSA

Yhteisötaiteen parissa viimeisen viiden vuoden aikana toimiessani olen vakuuttunut taiteilijan mahdollisuudesta toimia yhteisöllisen toiminnan aktivoijana ja yhteisöllisyyden synnyttäjänä. Tutkimukseni on lähinnä osallistuvaa toimintatutkimusta, vaikka välillä koin sen menevän myös etnografian puolelle. Lopputyötäni aloittaessani suunnittelin toimivani etnografina tutkimuksen empiirisen vaiheen aikana. Tutkimusprosessin edetessä tutkimus muuttui kuitenkin yhä lähemmäksi osallistuvaa toimintatutkimusta. Toimintatutkimus on avointa toimintaa, jossa tutkittaville selvitetään avoimesti tutkimuksen tarkoitus, pyydetään heitä yhteistyöhön ja pyritään vaikuttamaan positiivisesti heidän elämäänsä (Eskola & Suoranta 2003, 127). Tutkimukseni empiiriseen osaan kuuluu kolme järjestämääni ja ohjaamaani työpajaa. Työpajojen alkuvaiheessa selvitin mukana oleville yhteisöille tutkimuksen tavoitteita.

Tavoitteenani oli osallistua tutkittavien yhteisöjen toimintaan ja ratkaista tiettyjä ongelmia yhteisötaiteen avulla yhteisöjen jäsenten kanssa. Tutkimusmenetelmän soveltamiseen liittyi ristiriitoja. Olin hahmotellut tutkimuskysymykset itse jo ennen kuin aloitin toiminnan yhteisöjen kanssa, vaikka toimintatutkimuksen perusideana on ottaa tutkimusta koskettavat ihmiset mukaan tutkimushankkeeseen sen täysivaltaisina jäseninä ja pyrkiä yhdessä toteuttamaan yhdessä asetettuja päämääriä. (Eskola & Suoranta 2003, 127) Hahmottelemani tutkimuskysymykset ja -tavoitteet muuttuivat kuitenkin työpajojen aikana osallistujien vaikutuksesta.

Tutkimusprosessini oli syklinen. Siinä vuorottelivat suunnittelu, toiminta ja toiminnan arviointi. (Kuula 1999, 218) Tutkimuksessa vaikutti hermeneuttisen kehän periaate. Tulkittavaa ilmiötä on mahdollista ymmärtää vain sen yksittäisten elementtien ja kokonaisuuden välisen dialogisen suhteen kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä paremmin kokonaisuutta ymmärretään, sitä paremmin ymmärretään myös sen osien merkitys ja päinvastoin. Tulkinta muuttuu ja kehittyy kaiken aikaa, joten tulkintaprosessilla ei ole absoluuttista päätepistettä, sillä hermeneuttinen kehä on sulkeutumaton. (Väkevä 2007)

Lopputyötä aloittaessani selvitin yhteisötaiteen lähtökohtia tutkimusprosessini teoreettiseksi taustaksi. Luin tutkimuksia ja artikkeleita, joissa kerrottiin yhteisötaiteen taustoista ja kuvailtiin yhteisötaidetapahtumien prosesseja. Kokosin ja pohdin yhteisötaiteen taustaa, käsitteitä, siihen vaikuttaneita taidesuuntauksia, taidekasvatusta ja sosiokulttuurista innostamista. Kirjoitin teoriataustaa raportin muotoon, jota muokkasin kaiken aikaa tutkimusprosessin aikana.

Teoreettisen osan kokoamisen aikana osallistuin itse taidetapahtumiin saadakseni lisää henkilökohtaisia kokemuksia yhteisötaiteesta. Omien yhteisötaideprojektieni avulla pyrin yhdistämään yhteisötaiteen teoriaa ja käytäntöä. Samalla kartoitin tutkimuskysymyksiä, joihin halusin saada lopputyössäni vastauksen. Yhteisötaideprojektien aikana käymäni keskustelut muiden yhteisötaiteesta kiinnostuneiden ihmisten kanssa olivat merkittäviä tutkimukseni kannalta.

Taideterapeuttinen näkökulma tulee myös esille lopputyössäni. Syksyllä 2005 kävin Mimmu Rankasen ohjauksessa Ekspressiivisen taideterapian kurssin, josta sain vaikutteita erityisesti Pietarissa järjestämääni työpajaan. Rankasen ohjaaman kurssin painopiste oli kokemuksellisessa oppimisessa ja ryhmä noudatti terapiaryhmän periaatteita. Työskentely painottui kuvien tekemiseen ja niiden jakamiseen ryhmässä. Kuvien lisäksi terapiaprosessissa käytettiin kirjoittamista, kehoharjoituksia ja ääntä. Kurssin aikana kokoonnuttiin kolmeksi viikonlopuksi työskentelemään Taideteolliseen korkeakouluun.

Yhteisötaiteen lähtökohtien selvittäminen ja yhdistäminen omaan arvomaailmaani ja kiinnostuksenkohteisiini muodosti lopputyöni empiiriselle osalle teoreettisen pohjan. Tässä vaiheessa päätin, että empiirisessä osassa olisi ainakin yksi ohjaamani yhteisötaidetyöpaja, jonka aikana tutkisin yhteisötaiteen ohjaamista eri näkökulmista. Mietin myös, miten työpajojen osallistujien ajatukset saataisiin työpajojen jälkeen esille ja myös muiden ihmisten ulottuville.

Olen valmistunut kuvataiteilijaksi mediataiteen linjalta Tampereen ammattikorkeakoulun Taiteen osastolta vuonna 2002. Opintoihini kuului verkkotaiteen ja www-suunnittelun kursseja. Olen tehnyt verkkotaidetta ja www-suunnittelua myös työskennellessäni Prahan nykytaidekeskuksen assistenttina ja organisoijana. Vuonna 2002 olin organisoimassa Prahan nykytaidekeskuksen järjestämää DeKartografie-työpajaa Tshekissä, jossa verkolla oli tärkeä tehtävä yhteisöllisyyden synnyttäjänä. Projektista jäi hyviä kokemuksia, joten kiinnostuin Yhteisötaiteen verkkoympäristön tekemisestä myös lopputyöhöni liittyen. (Prahan nykytaidekeskus 2007)

Kiinnostustani verkon käyttämiseen lisäsi myös se, että mieheni on ohjelmoija ja pystyi avustamaan verkkoympäristön toteuttamisessa. Sovimme, että hän vastaisi verkkosivujen teknisestä työstä ja itse keskittyisin verkkoympäristön sisältöön. Verkkoympäristöllä on monia mahdollisuuksia. Se voi toimia työpajojen aikana opiskelu- ja työskentely-ympäristönä sekä prosessien esittely- ja kommentointiympäristönä työpajojen jälkeen. Informaation karttuessa siitä voi lopputyön valmistumisen jälkeen kehittyä yhteisötaiteen tietolähde ja keskusteluympäristö yhteisötaiteesta kiinnostuneille. Verkkoympäristö on osa lopputyön empiiristä osaa ja arvioitavaa lopputyötä.

Lopputyöni empiiriseen osaan liittyvät työpajat ideoin ja suunnittelin vuoden 2006 alussa. Olin menossa vuoden 2006 keväällä Jyväskylään opetusharjoitteluun, jonka aikana oli mahdollista toteuttaa jokin opetusjakso tutkimuksen osana. Saadakseni lopputyötä varten erilaisia näkökulmia etsin myös ei-koulumaisia yhteisöjä, joille ohjata työpajoja. Kuvataiteilijatuttavani kiinnostui asiasta ja pyysi minua työpajan ohjaajaksi Elämäntarinafestivaalien aikana Kärsämäelle vuoden 2006 kesällä. Myös Pietarissa asuva ystäväni innostui työpaja-ajatuksesta Venäjällä ja järjesti minulle mahdollisuuden tulla ohjaamaan työpaja pietarilaisen sairaalan lasten syöpäosastolla vuoden 2006 kesällä.

Lopputyöni alkoi selkeytyä. Tutkimuksen rajausta miettiessäni päätin keskittyä työpajaprosessien ohjaamiseen, tutkimiseen, kuvailemiseen ja analysoimiseen. Näin kuitenkin ongelmana lopputyön laajuuden, jos kaikki suunnittelemani työpajat tulisivat osaksi lopputyöraporttia. Tästä huolimatta halusin ensin ohjata kaikki kolme työpajaa ja miettiä lopputyön lopullista rajausta vasta työpajojen työskentelyn ja tulosten analysoinnin yhteydessä. Lopullista rajausta tehdessäni miettisin, olisiko hedelmällisempää keskittyä analysoimaan vain yhtä yhteisötaidetyöpajaa vai analysoida ja vertailla kaikkia kolmea työpajaa keskenään.

Ensimmäinen työpaja tuli tapahtumaan Jyväskylässä Normaalikoulun lukiossa opetusharjoitteluni aikana, toinen Kärsämäellä Nahkurin taidetalossa ja kolmas Pietarin kaupungin sairaala numero 31:en lasten syöpäosastolla. Päätin käyttää verkkoympäristöä työvälineenä työskentelyn sekä työskentelyprosessien esittelyn ja kommentoinnin aikana.
Lopputyöni tutkimuskysymykset kohdistuivat yhteisötaiteen ohjaamiseen:

• miten lähestyä ja toimia erilaisten yhteisöjen kanssa yhteisötaiteellista projektia ohjatessa?
• miten osallistujat kokevat yhteisötaiteelliseen projektiin osallistumisen?
• mitä lisäarvoa verkkoympäristön käyttö tuo yhteisötaiteen projekteihin?

Tavoitteenani oli löytää keinoja, joiden avulla yhteisötaiteesta kiinnostunut kuvataiteilija tai taidekasvattaja voisi ohjata taidetyöpajoja tai muita yhteisötaiteellisia projekteja erilaisissa yhteisöissä. Työpajojen ohjaamisen aikana kiinnostukseni kasvoi kaikkien kolmen työpajan tutkimiseen ja vertaamiseen keskenään. Halusin saada erilaisia näkökulmia yhteisötaiteen ohjaamisesta ja ehkä löytää yleispätevämpiä vastauksia kysymyksiini. Tämän vuoksi en halunnut keskittyä vain yhden työpajan analysoimiseen. Työpajoja keskenään vertaillessani sain näkökulman kolmeen erilaiseen yhteisöön: kouluun, pikkukaupunkiin ja sairaalaan. Pietarissa järjestämäni työpaja toi lopputyöhöni myös kansainvälisen näkökulman.

Omassa ohjaustoiminnassani asetin tavoitteekseni toimia yhteisöjen aktivoijana ja yhteisöllisyyden lisääjänä. Halusin saada työpajojen osallistujat kiinnostumaan omista tarinoistaan, lähiympäristöstään luontoa arvostavia näkökulmia huomioon ottaen, yhteisön vuorovaikutuksen lisääntymisestä sekä nykytaiteesta. Tavoitteenani oli myös kiinnittää laajemman yleisön huomio työpajoihin, jotta yhteisöjen ihmisten äänet olisivat tulleet kuuluviin. Tämä voisi edistää toiminnan jatkuvuutta ja pysyvyyttä sekä tuoda yhteisön jäsenille suotavaa palautetta ikätovereilta, sukulaisilta, tuttavilta ja muilta ihmisiltä. Pietarin työpajan yhtenä tehtävänä oli myös saada ihmisten huomiota potilaiden asemaan sairaalassa ja Jyväskylässä oli huomioitava opintosuunnitelman päämäärät, sillä yhteisötaidetyöpaja oli osa lukion kuvataidekurssia. Edellä kuvatut tavoitteet suuntasivat minua vastausten etsimisessä tutkimuskysymyksiini.

Ennen kutakin työpajaa suunnittelin aikataulun ja tehtäviä ottaen huomioon käytettävissä olevan ajan, yhteisön jäsenten taustat, ikähaarukan ja varsinkin sairaalaympäristössä osallistujien kunnon. Ennen Pietarissa järjestämääni työpajaa osallistuin Kiasman nykytaidemuseossa yhteisötaidetta käsittelevään Ars 06 -seminaariin Rohkeus, Ilo ja kriittisyys – Taide hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa. Sain seminaarista hyviä esimerkkejä siitä, miten sairaalaympäristöä vastaavissa paikoissa on toimittu aikaisemmin yhteisötaideprojekteja ohjatessa. Tapasin lopputyöni työpajoihin osallistuvat yhteisöt ensimmäistä kertaa pari päivää ennen työpajojen alkamista, joten tekemäni suunnitelmat olivat vain suuntaa antavia ja muuttuivat työpajojen aikana moneen otteeseen.

Mietin myös mahdollisia roolejani ennen kutakin työpajaa. Kaikkien työpajojen aikana halusin toimia tutkijana, ohjaajana, kuvataiteilijana ja innostajana. Jyväskylän työpajaa miettiessäni oli varauduttava siihen, että kouluympäristössä toimiessani minua voitaisiin pitää automaattisesti opettajana. Roolini ohjaajana olisi siis vahva. Pietarin työpajan sairaalaympäristössä olisi taas varauduttava siihen, että minua pidettäisiin yhtenä hoitohenkilökunnan työntekijöistä, kuten taideterapeuttina. Kärsämäen ympäristö olisi edellisiä ympäristöjä neutraalimpi, sillä siellä yhteisö ei rajoittuisi mihinkään instituutioon. Tällöin osallistujilla ei välttämättä olisi yhtä voimakkaita ennakkoasenteita minua kohtaan. Ohjaajan rooli saattaisi kuitenkin korostua erityisesti pienten lasten ohjauksessa. Mietin myös mahdollisuutta toimia reportterina työpajojen aikana. Reportterin rooli tuli esille Kärsämäellä ja Pietarissa kirjoittaessani lehtiartikkeleita työpajoista. Työpajojen ohjauksessa roolejani ei ole paikoitellen mahdollista erottaa toisistaan, sillä toimin monessa roolissa yhtäaikaisesti. Mielestäni niiden erottaminen ei ole myöskään oleellista. Pääasia on, että ne tukivat toisiaan työpajojen aikana.

Työpajat olivat kestoltaan korkeintaan kahden viikon mittaisia, mutta yhteistyö yhteisöjen kanssa alkoi monia kuukausia ennen työpajojen alkamista ja jatkui myös työpajojen jälkeen. Etukäteistutustuminen tuki työpajojen onnistunutta toteuttamista. Menin etukäteen tutustumaan konkreettisesti paikkoihin, sillä halusin katsella ympäristöjä ja tavata ihmisiä, joiden kanssa tekisin yhteistyötä. Samalla organisoin työpajoja tekemällä esimerkiksi viime hetken materiaalihankintoja.

Aineiston keruu ja analysointi oli haastavaa, koska olin itse vahvasti mukana yhteisötaidetyöpajojen ohjaajana. Oma mukanaolo ja asiantuntijuus olivat toki etuja, mutta samalla myös ongelmia. Tutkimusprosessin aikana pohdin, miten lähestyn osallistujia, jotta olisin mahdollisimman luonnollinen osa yhteisöä ulkopuolisen vierailijan asemasta huolimatta. Toisaalta taas mietin miten etäännytän itseni riittävästi, jotta kykenisin lähestymään ilmiöitä ja aineistoa avoimesti.

Prosessinkuvaus oli tärkeä osa tutkimustani. Kirjoitin työpajojen aikana itsereflektiivistä työpäiväkirjaa, johon kokosin havaintojani työskentelyprosessista silloin, kun en ollut ohjaamassa tai organisoimassa työpajoja. (Kantonen 2005, 33) Jokaisen työpajapäivän päätteeksi rauhoituin kirjoittamaan ylös päivän aikana syntyneitä ajatuksia sekä muistelemaan päivän tapahtumia. Työpäiväkirjassa oli myös projektisuunnitelmia, piirustuksia, maalauksia ja muita havaintojani prosesseista. Lisäksi dokumentoin työpajoja kuvaamalla digi- ja videokameralla sekä äänittämällä minidisk-soittimella työpajojen prosesseja. Työpajoissa oli ulkopuolisia henkilöitä auttamassa järjestelyissä ja dokumentoinnissa. Jyväskylässä apuna toimi Anne Raasakka, Kärsämäellä Janne Aakko ja Pietarissa lastenhoitaja Dasha, Inka Yli-Tepsa, Tuuli Hakulinen ja Katerina Kiseleva.

Pyysin myös osallistujia kuvaamaan työskentelyprosessia omista näkökulmistaan kirjallisten muistiinpanojen, suunnitelmien, valokuvien ja piirustusten avulla. Dokumentointi oli osa osallistujien yhteisötaiteellista työpajaprosessia. Osallistujien dokumentoinnissa oli otettava huomioon antamani tehtävänannot ja oletus siitä, mihin itse ohjaajana pyrin. Dokumentoinnilla oli lisäksi yhteisöllinen elementti oman ja toisten työskentelyn tarkkailijana. Osallistujat saivat ottaa valokuvia ja videokuvaa vapaasti kameroiden ollessa vapaana. He dokumentoivat työpajan etenemistä kuvin ja tekstein Yhteisötaiteen verkkoympäristöön työskentelyprosessin aikana. Dokumentoidessaan he kuvasivat työskentely-ympäristöä, toisia osallistujia ja työskentelyprosessia.

Sain erinomaista tutkimusaineistoa osallistujien kommenteista ja palautteesta, jonka he tallensivat Yhteisötaiteen verkkoympäristöön. Osallistujien omaa dokumentointiaineistoa syntyi Jyväskylässä ja Kärsämäellä runsaasti. Jyväskylässä osallistujien ottamia digitaalisia valokuvia kertyi yli 50 ja verkkoympäristöön laitettiin paljon kommentteja. Kärsämäellä osallistujat ottivat valokuvia vähän, mutta videomateriaalia yli tunnin ajan. He kirjoittivat niukasti verkkoon, mikä johtui osittain kirjoittamisen vaikeudesta. Osa osallistujista oli alakoululaisia ja yksi heistä oli alle kouluikäinen. Pietarissa osallistujat dokumentoivat työskentelyprosessia vähän: valokuvia otettiin noin 10 kappaletta ja videokuvaa ajallisesti vain 10 minuuttia. Kuvallinen dokumentointi oli hankalaa, sillä monet potilaat olivat liikuntarajoitteisia ja väsyivät helposti. Tämän vuoksi annoin heidän keskittyä muuhun työskentelyyn, enkä tuputtanut heille kameroita kaiken aikaa. Kirjallinen dokumentointi oli myös hankalaa yhteisen äidinkielen puuttuessa. Verkkoympäristön käyttö ei ollut sairaalassa mahdollista.

Osallistujien ottaman dokumentoinnin avulla oli helpompi ohjata heidän työskentelyään eteenpäin ja saada vastauksia tutkimuskysymyksiin. Dokumentointia katsellessani kiinnitin huomiota muun muassa siihen, mitä osallistujat pitivät työpajoissa tärkeänä, mitä tai ketä he kuvasivat, miten he kuvasivat ja millaisia asioita he kirjoittivat muistiin. Dokumentit kertoivat minulle, miten osallistujat olivat kokeneet työskentelemisen, mitä he pitivät työpajoissa kiinnostavana ja mitä sellaista työskentelyn aikana tapahtui, jota en ollut itse huomannut. Osallistujien omasta dokumentoinnista olen kerännyt materiaalia Yhteisötaiteen verkkoympäristöön sekä lopputyön kirjalliseen osaan.

Vuorovaikutus yhteisöjen ja minun välillä oli antoisaa. Koin hyväksi tavaksi lähestyä osallistujia osallistumalla itse työskentelyprosesseihin. Työpajojen aikana keskustelin osallistujien ja avustajien kanssa moneen otteeseen yhdessä, pienissä ryhmissä sekä yksitellen työpajaan liittyvistä asioista, kuten yhteisötaiteesta, työskentelyprosessista ja tutkimuskysymyksistä. Keskustelua kävimme ennen varsinaisen työskentelyn alkamista, työskentelyn lomassa ja työskentelyn jälkeen.

Jokaisen työpajan aikana oli yksi ryhmähaastattelu. Se ei poikennut tavallisista, työpajan aikana käydyistä keskusteluista kovinkaan paljon. Erona oli se, että olin suunnitellut keskustelun aiheet ja ryhmäkokoonpanot etukäteen. Ryhmähaastattelujen aikana ei myöskään työskennelty, vaan kokoonnuttiin vain keskustelemaan. Kirjoitin keskusteluja systemaattisesti ylös haastattelujen aikana. Jälkikäteen harmittelin, että en nauhoittanut ryhmähaastatteluja. Näin olisin voinut tarkistaa monia kohtia jälkikäteen ja analysoida helpommin aineistoja.

Pidin ryhmähaastattelut siinä vaiheessa työpajoja, kun tunsin sen olevan luontevaa. Jyväskylässä haastattelin kaikkia työpajan osallistujia samanaikaisesti ja haastattelu tapahtui koko työpajan päätteeksi. Kärsämäellä haastattelin myös koko osallistujaryhmää ja haastattelu tapahtui viimeisen työpajapäivän aamuna. Pietarissa valitsin pienen ryhmän ryhmähaastattelua varten. Ryhmään kuului sekä sairaalan hoitohenkilökuntaa että lapsia. Haastattelu tapahtui englanniksi. Jotta kaikki olisivat ymmärtäneet keskustelua, oli tärkeää, että ryhmä oli pieni ja osa ryhmästä osasi sujuvasti englantia. Valitsin ryhmään kaksi lastenhoitajaa ja viisi lasta. Toinen lastenhoitaja sekä yksi lapsista puhuivat hyvää englantia ja pystyivät tulkkaamaan keskusteluja joustavasti. Haastattelu tapahtui työpajan toisena päivänä työskentelyn loputtua.

Ryhmähaastattelujen aikana toimin keskustelujen aloittajana ja ylläpitäjänä. Pyrin antamaan haastateltaville tilaa ja aikaa keskustella antamistani aiheista. Vaikka olinkin enimmäkseen kuuntelijan roolissa haastattelujen aikana, saatoin osallistua myös itse keskusteluun, jos huomasin, että aiheesta jäi vielä mielenkiintoisia asioita keskustelematta. Ryhmähaastattelut olivat teemahaastatteluja, joissa aihepiirit eli teema-alueet oli määritelty etukäteen. (Eskola & Suoranta 2003, 86) En katsonut tarpeelliseksi järjestää yksilöhaastatteluja työpajan osallistujille, koska ajattelin saavani tarpeellisen tiedon tarkoituksenmukaisemmin samanaikaisesti tapahtuvan ryhmähaastattelun avulla. Ajattelin myös, että osallistujat voisivat pitää yksilöhaastattelua epäluonnollisena ja saattaisivat tämän vuoksi jännittää. Ryhmässä haastateltavat saivat toisistaan tukea ja keskustelivat luontevasti. (Eskola & Suoranta 2003, 94)

Pietarissa tein yhden teemallisen yksilöhaastattelun. Haastattelin Katerina Kiselevaa, joka on Children and parents against cancer -järjestön johtaja. Hän oli ollut mukana järjestämässä toimintaa Kaupungin sairaala numero 31:en lasten syöpäosaston potilaille jo useana vuotena. Haastattelin häntä, sillä halusin tietää laajemmin, millaisia työpajoja sairaalassa ja sairaalan ulkopuolella oli järjestetty, miten ne oli ohjattu ja mitä osallistujat olivat niistä saaneet. Olin määritellyt haastattelun aihepiirit etukäteen, mutta kysymyksillä aihepiirien sisällä ei ollut tarkkaa muotoa. Nauhoitin haastattelun sekä litteroin ja kirjoitin myöhemmin selkokielelle. Tuuli Hakulinen toimi tulkkina haastattelun aikana. Tulkkauksen avulla minä ja Katerina Kiseleva saimme puhua omaa äidinkieltämme haastattelun aikana.

Pietarissa käytin tiedon keräämiseen kyselyä, jonka osoitin Inka Yli-Tepsalle. Hän on kaksoissiskoni ja kuvataiteilija. Hän toimi Pietarin Pesä-työpajassa toisen viikon aikana assistenttina ja seurasi tiiviisti työpajan kulkua. Koska hän toimi minun tavoin yhteisön sisällä, mutta ei ollut kuitenkaan työpajan ohjaaja, saattoi hänellä olla mielenkiintoisia ajatuksia toisenlaisesta näkökulmasta. Yli-Tepsan kohdalla kysely tuntui objektiivisemmalta menetelmältä kuin haastattelu, sillä tunnemme toisemme hyvin. Haastattelussa puheeni, eleeni ja ilmeeni olisivat voineet johdatella hänen mielipiteitään. Kyselylomakkeen kysymykset koskivat tiettyjä aihealueita ja niihin sai vastata vapaasti.

Sain hyvää aineistoa myös Jyväskylässä Anne Raasakan kanssa käymistäni ja jälkikäteen ylös kirjoittamistani keskusteluista ja kirjallisesta palautteesta. Antoisia olivat myös Kärsämäellä Janne Aakon ja Pietarissa lastenhoitaja Dashan, Inka Yli-Tepsan sekä kuvataiteilija Natashan kanssa käydyt, paperille jälkikäteen kirjoitetut keskustelut.

Julkisuutta työpajat saivat julkisten teosten, näyttelyjen, lehtiartikkelien ja Yhteisötaiteen verkkoympäristön avulla. Jyväskylässä lopulliset teokset tulivat esille kaupunkitilaan. Osallistujat saivat itse päättää teosten sijainnista ja asettelusta. Teokset saavuttivat Normaalikoulun alakoulun oppilaita, Mäkimatin perhepäiväpuistossa leikkiviä lapsia, Vakiopaine-baarissa seurustelevia ihmisiä ja Jyväsjärven jäälle virkistäytymään tulleita ulkoilijoita. Kärsämäen työpajaa varten kirjoitin työpajaa mainostavan artikkelin Janne Aakon kanssa lehteen. Teimme lasten kanssa näyttelyn Kärsämäen keskuskoululle kuvataideluokkaan. Koululla oli Elämäntarinafestivaalit näyttelyn aikana, johon osallistuneet ihmiset Kärsämäeltä ja Kärsämäen lähikunnista saivat mahdollisuuden käydä katsomassa näyttelyä. Myöhemmin teokset tulivat esille myös Nahkurin taidetalon galleriaan. Monet lehdet kirjoittivat artikkeleita Kärsämäen työpajasta, joiden myötä lähipaikkakuntalaiset saivat tietoa työpajasta. Lehtien kirjoitukset antoivat uusia näkökulmia työpajoista myös omaa tutkimusanalyysiäni varten. Pietarissa osallistujien liikuntarajoittuneisuuden vuoksi en ottanut heitä mukaan näyttelyn rakentamiseen. Pystytin Inka Yli-Tepsan kanssa näyttelyn lasten syöpäosaston aulaan. Työpajan jälkeen kirjoitin artikkelin Children and parents against cancer -järjestön lehteen. Kaikkien työpajojen prosessit ovat esillä Yhteisötaiteen verkkoympäristössä.

Toimintatutkimuksen tavoitteisiin liittyy muutos parempaan. (Eskola & Suoranta 2003, 127) Lopputyöni työpajoissa olin vierailijana yhteisöissä, joten vastuu ei ollut pelkästään minulla. Työpajoissa toin toimintaan uutta elinvoimaa toimimalla aloitteiden tekijänä, prosessien koordinoijana sekä esittämällä rakentavia kysymyksiä. Projektiin osallistuvat ihmiset määrittelivät kuitenkin itse muutoksen toteuttamistavan ja sisällön. (Eskola & Suoranta 2003, 130 ja Kantonen 2005, 46) En ole pyrkinyt toiminnan juurruttamisen arvioimiseen, sillä se on lopputyöni puitteissa vaikeaa. Jyväskylän abiryhmä hajaantui valmistuttuaan lukiosta, joten voin vain toivoa, että he hyötyvät työpajasta toimiessaan yhteisöllisissä tehtävissä tulevaisuudessa. Kärsämäellä minua on pyydetty järjestämään ja ohjaamaan työpaja vuoden 2007 aikana ja Pietarissa Children and parents against cancer -järjestön johtaja tekisi mielellään kanssani yhteistyötä myös jatkossa. Pääsen siis näillä näkymin tulevaisuudessa arvioimaan, miten lopputyöhön liittyvät työpajat Kärsämäellä ja Pietarissa ovat vaikuttaneet yhteisöjen toimintaan.

Lähteet:

Cudrnak, Michal; Lintervo, Annika & Yli-Tepsa, Inka. deKartografie. http://www.yhteisotaide.net/as/dekarto/. Hakupäivä: 28.5.2006

Eskola, J. & Suoranta, J. 1998. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

Kantonen, Lea. 2005. Teltta - Kohtaamisia nuorten työpajoissa. Helsinki: Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 54.

Kuula, Arja 2000. Toimintatutkimus. Kenttätyötä ja muutospyrkimyksiä. Tampere: Vastapaino.

Väkevä, Lauri. Hermeneutiikka tieteellisenä lähestymistapana. http://wwwedu.oulu.fi/muko/lvakeva/Lisuri/HERMENEU.HTM.
Hakupäivä: 24.1.2007

Takaisin alkuun