Etusivu Tutkimusnäkökulma Yhteisötaide Yhteisötaidekasvatus Innostaminen Johtopäätökset

LOPPUTYÖNI JOHTOPÄÄTÖKSIÄ

Johtopäätöksiä ja muita huomioita työpajoista ja yhteisötaiteesta

Ohjasin lopputyöhöni liittyen kolme toisilleen erilaista työpajaa, joissa tein toimintatutkimusta yhdessä yhteisöjen kanssa. Välillä toimin myös etnografina. Työpajoja yksitellen analysoimalla ja myöhemmin keskenään vertailemalla sain näkökulman kolmeen erilaiseen yhteisöön: kouluun, pikkukaupunkiin ja sairaalaan. Työpajat ja niiden osallistujat olivat keskenään erilaisia. Pietarin työpajassa kansainvälisyys tuli esille työpajan tapahtuessa Venäjällä ja osallistujien kuuluessa eri etnisiin vähemmistöihin, kun taas Jyväskylän ja Kärsämäen työpajat tapahtuivat kotimaassani ja osallistujat olivat suomalaisia. Jyväskylässä ja Kärsämäellä osallistujat olivat terveitä lapsia ja nuoria ja puhuivat samaa äidinkieltä kuin minä. Pietarissa osallistujat sairastivat syöpää ja puhuivat äidinkielenään muita kieliä kuin suomea. Ohjasin englanniksi eli muulla kuin äidinkielelläni suomella. Jyväskylän työpaja tapahtui kouluympäristössä ja suuremmassa kaupungissa, jossa kaikki ihmiset eivät luonnollisesti tunne toisiaan. Kärsämäen työpaja oli harrastusmaisempi ja tapahtui lasten ja nuorten vapaa-aikana. Kärsämäki oli ympäristöltään luonnonläheisempi maalaiskaupunki, jossa lähes kaikki tunsivat toisensa.

Pietarissa emme työskennelleet ulkona, sillä osallistujat tulivat eri aikoina työskentelemään leikkihuoneeseen. Ulkona työskenteleminen olisi ollut myös vaivalloista, sillä osa osallistujista ei sairautensa vuoksi voinut liikkua pidempiä matkoja. He eivät pystyneet myöskään sairaalan sisäpuolella liikkumaan kovin paljon. Työpajan työskentelypaikkana toimi lasten syöpäosaston leikkihuone ja näyttelytilana lasten syöpäosaston aula. Suomessa järjestämissäni työpajoissa paikkaa vaihdettiin moneen kertaan. Jyväskylässä työskentely tapahtui kuvataideluokassa sekä osallistujien valitsemissa julkisissa paikoissa ympäri Jyväskylää. Kärsämäellä työpaja tapahtui enimmäkseen Taidetalo Nahkurin pihalla sekä taidetalon galleriatiloissa. Työpajan viimeisenä päivänä siirryimme Kärsämäen keskuskoulun kuvataideluokkaan rakentamaan näyttelyä.

Työpajojen pituuksissa oli myös eroja. Jyväskylässä ja Pietarissa työpajat olivat kahden viikon mittaisia kun Kärsämäellä työpaja kesti vain kolme päivää. Työskentely Kärsämäellä oli kuitenkin intensiivistä ja työpajaa varten oli varattu 8 tuntia päivässä. Pietarissa työskentely kesti korkeintaan 4 tuntia päivässä. Jyväskylässä kaksoistunnit olivat yleisimpiä, mutta usein osallistujat saattoivat jäädä jatkamaan työskentelyä tuntien jälkeen.

Seuraavassa kokoan ja pohdin työpajojen tuloksia ja kokemuksia tutkimuskysymysten näkökulmista.

Tutkimukseni päätarkoituksena oli saada vastauksia yhteisötaiteen
ohjaamiseen: miten lähestyä ja toimia erilaisten yhteisöjen kanssa yhteisötaiteellista projektia ohjatessa, miten osallistujat kokevat yhteisötaiteelliseen projektiin osallistumisen ja mitä lisäarvoa verkkoympäristön käyttö tuo yhteisötaiteen projekteihin?
Omaa toimintaani ohjaajana ja tutkijana suuntasivat myös pyrkimykseni toimia yhteisöjen aktivoijana ja yhteisöllisyyden lisääjänä. Työpajojen tarkoituksena oli saada osallistujat kiinnostumaan omista tarinoistaan, lähiympäristöstään ympäristön arvostamiseen liittyviä kysymyksiä miettien, yhteisön vuorovaikutuksen lisääntymisestä sekä nykytaiteesta. Tavoitteenani oli myös kiinnittää laajemman yleisön huomio työpajoihin, jotta yhteisöjen ihmisten äänet olisivat tulleet kuuluviin. Pietarin työpajan yhtenä tehtävänä oli myös saada ihmisten huomiota potilaiden asemaan sairaalassa.

Tutkimuksen luotettavuutta ja pätevyyttä ajatellen mietin tutkimuskysymysten, -menetelmien ja -tulosten suhdetta. Valitsin tutkimuskysymykset omien taustatietojeni ja kokemusteni mukaan. Ne kohdistuivat yhteisötaidetyöpajojen ohjaamiseen ja tuntuivat itselleni tärkeiltä ja omakohtaisilta. Työpajojen osallistujat vaikuttivat toimintatutkimuksen etenemiseen pohtimalla kanssani työpajojen tavoitteita, toimintaa ja toiminnan mahdollista juurruttamista yhteisöihin. Tutkimuksen aikana käytin monenlaisia tutkimusmenetelmiä saadakseni kerättyä mahdollisimman kattavaa aineistoa. Menetelmät vaihtelivat itsereflektiivisestä päiväkirjasta kuvadokumentteihin, keskusteluihin, haastatteluihin, kyselyyn ja osallistujien ottamiin kuvallisiin ja kirjallisiin dokumentteihin. Menetelmien ja aineiston kattavuudesta huolimatta työpajoja oli paikoitellen vaikea arvioida ottaen huomioon tutkimuksen luotettavuuden. Usein työpajan vaikutus ja merkitys tulivat esille sanattomasti yhteisöjen kanssa toimiessa. Vaikutusta ja merkitystä oli mahdollista aistia ilmapiiristä sekä osallistujien tyytyväisyydestä, innostuneisuudesta ja aktiivisuudesta. Ne tulivat esille myös keskusteluissa. Niiden arvioimisen luotettavuutta voi kuitenkin kyseenalaistaa, sillä en ehtinyt kirjoittaa kaikkia keskusteluja ylös ja paikoin nopeasti kirjoittamani muistiinpanot olivat sekavia.

Itsereflektiiviset päiväkirjani tukivat analysointityötä. Päiväkirjamerkinnöissä oli tuore näkemys työpajoista, sillä muistiinpanot oli tehty työpajojen aikana. Omat ja osallistujien kuvaamat valokuva- ja videotaltioinnit helpottivat myös analysointia, sillä ne muistuttivat jälkikäteen työpajojen tilanteista ja tunnelmista. Kuvallisen aineiston arvioiminen tuntuu kuitenkin kyseenalaiselta luotettavuuden kannalta, vaikka osallistujien ottamia valokuvia tutkiessa olikin mahdollista nähdä työpajaa osallistujien näkökulmista ja nähdä, mitkä asiat työpajassa kiinnostivat heitä. Omasta mielestäni tutkimukseni luotettavimpia aineistoja ovat Katerina Kiselevan yksilöhaastattelu, jonka nauhoitin ja litteroin, Inka Yli-Tepsan kyselylomake, Jyväskylän ja Kärsämäen työpajojen osallistujien verkkoon kirjoittamat kommentit sekä Anne Raasakan antama kirjallinen palaute työpajasta. Kaikissa työpajoissa pitämäni ryhmähaastattelut kirjoitin päiväkirjaani. Vaikka yritin kirjoittaa haastattelujen aikaiset keskustelut mahdollisimman tarkasti muistiin, keskustelut etenivät niin nopeasti, että paikoitellen muistiinpanoissa on puutteita. Ryhmähaastattelut olisivat olleet luotettavampia, jos ne olisi nauhoitettu.

Oman ohjaukseni taustapyrkimyksen näkökulmasta yleisen tutkimuskysymyksen voi tarkentaa muotoon: miten kannattaa lähestyä erilaisia yhteisöjä ja toimia yhteisötaiteellista työpajaa ohjatessa niin, että osallistujat innostuisivat omista tarinoistaan, lähiympäristöstään ympäristöä arvostavia näkökulmia huomioon ottaen, yhteisön vuorovaikutuksen lisääntymisestä sekä nykytaiteesta?

Työpajoissa lähestymistapani yhteisöjen jäseniin vaihtelivat. Kaikissa työpajoissa keskusteluilla ja yhdessä taiteen parissa puuhastelulla oli kuitenkin suuri merkitys vuorovaikutuksen lisääntymisessä. Osallistujat tutustuivat nykytaiteeseen erityisesti Jyväskylässä ja Kärsämäellä. Pietarissa se jäi taka-alalle.

Jyväskylässä luento oli hyvä tapa aloittaa työpaja ja lähestyä nuoria. Osallistujat tutustuivat sen avulla tehtävään, minun taustoihini ja nykytaiteeseen. Luennon aikana annoin heidän tarkasteltavakseen kuvallisia esimerkkejä, joiden avulla oli helpompi lähteä suunnittelemaan taideteoksia. Valkokankaalle koko ajan heijastettu powerpoint-esitys mahdollisti muun muassa sen, että oppilaat saattoivat tarvittaessa itsenäisesti palata tehtävänantoon suunnitteluprosessin aikana ja minä sain keskittyä ohjaustyöhön. Pystyin myös näyttämään helposti kuvamateriaalia powerpoint-esityksestä ja verkosta yhä uudelleen. Luennon aikana esittelin henkilötaustojani, taiteellista työskentelyäni sekä ohjaamiani taidekasvatusprojekteja.

Jyväskylässä työskentelyprosessin aikaiset keskustelut auttoivat toisten kanssa lähestymisessä ja vuorovaikutuksen lisääntymisessä. Keskustelut liittyivät osallistujien kiinnostuksiin, taustoihin, tulevaisuudennäkymiin ja lopputyöni tutkimuskysymyksiin. Myös ryhmätyöskentely edisti vuorovaikutusta ja synnytti kiinnostavia ideoita.

Kärsämäellä työpaja alkoi lähtemällä luontoon koko ryhmän kanssa, jossa kerättiin materiaalia teoksia varten. Karttelin koulumaisuutta, joten en halunnut aloittaa työpajaa luennolla. Luontoon yhdessä menemisen tarkoituksena oli lähestyä osallistujia ja herätellä luontevia, vuorovaikutusta lisääviä keskusteluja.

Kärsämäellä myös muut työskentelyprosessin aikaiset keskustelut ja yhdessä taiteellisten tehtävien kanssa työskenteleminen lisäsivät vuorovaikutusta. Keskustelujen aikana jaettiin ryhmälle ihmisten taustatietoja, kiinnostuksia ja muita tarinoita sekä pohdittiin Kärsämäen yhteisöä ja tutkimukseen liittyviä kysymyksiä. Nykytaiteeseen tutustuttiin kiertämällä yhdessä Ars-Kärsämäki -kesänäyttely, jossa oli esillä nykytaiteilijoiden teoksia. Teoksista keskustellessamme puhuimme nykytaiteesta. Osallistujat saivat tutkiskella näyttelyä rauhassa ja ottaa siitä vaikutteita omaan työskentelyynsä.

Pietarissa pääsin seuraamaan työpajojen aikana lastenhoitajien hyviltä tuntuvia metodeita lähestyä lapsia. Lastenhoitajat kokoontuivat usein lasten kanssa venäläiseen tapaan pöydän ääreen keskustelemaan ja teetä, keksejä ja suklaata maistelemaan. Teehetket toivat sairaalaan kotoisaa ilmapiiriä. Lapset saattoivat myös tuntea itsensä tärkeiksi, kun aikuiset kiinnittivät heihin huomiota ja keskustelivat heidän kanssaan. Merkittävimmät työpajan aikaiset keskustelut syntyivät tällaisissa tilanteissa. Ne auttoivat minua lähestymään osallistujia ja lisäsivät vuorovaikutusta. Teepöydässä ollessamme lastenhoitaja Dasha toi omia valokuviaan potilaiden katsottavaksi ja päästi heidät kurkistamaan omaan maailmaansa. Tästä sain ajatuksen, että tulevissa työpajoissani minun ja osallistujien omien valokuvien katseleminen, niiden tarinoiden jakaminen ja käyttäminen tehtävien aineistona voisivat nopeuttaa toisiin tutustumista ja omakohtaisten ideoiden syntymistä tehtäviä suunnitellessa.

Pietarissa rentoutumista lisäsivät yhdessä tekeminen ja hauskoilta tuntuvat tekniikat, kuten sormiväreillä maalaaminen silmät kiinni. Silmät kiinni maalatessa sattuma ja tunnetilat ohjasivat maalausten tekoa, joten lapset eivät olleet kriittisiä maalaustensa suhteen. Tämä tuki sekä ekspressiivisen taideterapian että yhteisötaiteen periaatetta siitä, että työskentelyn painopisteenä ei ole lopullinen tuotos, vaan prosessi. Ryhmätyöskentelyssä oli mukavaa, että osallistuin lasten, lasten vanhempien ja lastenhoitajien kanssa yhdessä työskentelyyn. Ryhmätyöskentely lisäsi vuorovaikutusta, yhteisöllisyyttä ja mukana olemisen tunnetta. Lapset ja vanhemmat tuntuivat olevan hyvillään saadessaan maalata ja piirtää yhdessä sairaalan hoitohenkilökunnan ja minun kanssani.

Pietarissa nykytaide ei varsinaisesti tullut esille työpajan aikana. Kuvataiteilija Natasha näki työpajan kuitenkin poikkeavan Venäjän perinteisestä kuvataiteesta, johon lapset olivat tottuneet. Esimerkiksi naamioiden tekeminen ja niiden kanssa kameran edessä esittäminen olivat menetelmiä, joita osallistujat eivät olleet aikaisemmin yhdistäneet kuvataiteelliseen tekemiseen. Itse näin naamiotehtävässä performatiivisuutta, josta monissa nykytaiteen teoksissa on kyse. Luonnon arvostaminen tuli esille luontoaiheissa.

Pietarissa lähestymistä osallistujien kanssa vaikeuttivat kieliongelmat, joiden vuoksi lämmittelemiselle oli annettava aikaa. Kaikki osallistujat, lastenhoitajat ja vanhemmat eivät puhuneet englantia, joten kommunikointi oli toisinaan vaikeaa. Kieliongelmia ei jälkikäteen ajateltuna olisi kuitenkaan tarvinnut pelätä. Eleistä, ilmeistä ja koskettamisesta tuli vahva osa kommunikointia. Tämä oli minulle kiinnostavaa ja uutta, sillä suomalaisille ohjaamissani työpajoissa tällaista ei ollut tapahtunut. Osallistujat tulivat ottamaan minua kädestä kiinni, koputtivat olalleni tai viittoivat minua paikalle, jos he tarvitsivat apua. Autoin osallistujia kädestä pitäen tai näyttämällä esimerkkiä samoja tehtäviä tekemällä. Päivän päättyessä monet lapset tulivat koskettamaan olkapäätäni lähdön merkiksi ja itse silitin tai taputin heitä vastauksena kämmenelle tai olkapäälle muutamia osaamiani venäläisiä sanoja toistellen. Puhumattomuudessa oli myös se hyöty, että osallistujat keskittyivät tekemiseen.

Kaikissa lopputyöni työpajoissa oli tarinallinen lähestymistapa, joka auttoi osallistujia kiinnostumaan omista tarinoistaan. Osallistujat tutustuivat myös lähiympäristöönsä luonnon arvostamiseen liittyviä kysymyksiä miettien. Jyväskylän työpajan tehtävään sisältyi omasta kodista löydetyn esineen tai valokuvan liittäminen teokseen. Osallistujat miettivät teoksia suunnitellessaan omia tarinoitaan ja yhdistelivät niitä muiden osallistujien tarinoiden kanssa. Osallistujat tutustuivat lähiympäristöönsä teospaikkoja etsiessään ja rakentaessaan teoksia ympäristöön. He miettivät teoksen ja luonnon suhdetta sekä esteettisistä että ekologisista näkökulmista. Luonnon arvostaminen näkyi esimerkiksi kierrätys- ja luonnonmateriaalien käyttämisessä sekä teospaikkojen valitsemisessa. Kärsämäellä tarinallinen lähestymistapa tuli esille jo työpajan nimessä Muistin ja mielen kuvat. Erityisesti vireät ja avoimet keskustelut saivat osallistujat kiinnostumaan omista tarinoistaan ja käyttämään niitä teoksissaan. Luonnossa kulkeminen sai osallistujat kiinnostumaan myös lähiympäristöstään ja luonnonmateriaalin käyttäminen rakennusaineena toi esille luonnon arvostamiseen liittyviä kysymyksiä. Luonto toimi myös toimintapaikkana, sillä työskentelimme pääsääntöisesti ulkona. Pietarissa tarinallinen lähestymistapa tuli esille osallistujien ammentaessa ideoita omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan. Työpajan aikana kehiteltiin tarinaa eläinhahmolle, joka kuvasti omaa itseä. Eläinhahmolle tehtiin elinympäristö ja pesä. Osa osallistujista oli liikuntarajoitteisia. Liikuntarajoitteiset potilaat kulkivat pyörätuolin tai kärryjen avulla tai joutuivat käyttämään liikkumista rajoittavia tippaletkuja ja koneita. Tämän vuoksi ulos meneminen oli vaikeaa. Vaikeutena oli myös se, että osallistujat tulivat eri aikoina leikkihuoneeseen työskentelemään. Lähiympäristö rajoittui lastenosaston sisätiloihin. Osallistujat käyttivät sairaalaympäristöä mielenkiintoisen tekemisen tapahtumapaikkana. He kulkivat sairaalan käytävillä, aulassa ja lastenhuoneessa sekä havainnoivat ikkunasta näkyviä puistomaisemia luontoaiheisia tehtäviä tehdessään. He myös syvensivät suhteita toistensa kanssa.

Työpajojen aikana etukäteistutustuminen tuki työpajojen sujuvuutta. Sen avulla minun oli mahdollista tutustua ennen työpajojen alkamista yhteisöihin ja ympäristöihin ja tehdä viime hetken suunnittelumuutoksia ja materiaalihankintoja. Tutustumisen avulla oli mahdollista miettiä myös erityishuomiota vaativia asioita. Etukäteistutustumisen merkittävyys tuli erityisesti esille Pietarissa. Lapsia tavatessani näin, missä kunnossa he olivat ja miten he osasivat työpajan aikana käytettävää englannin kieltä. Muutin havaintojeni perusteella suunnitelmiani. Jätin pois kirjallisia tehtäviä ja varauduin siihen, että ulos ei olisi välttämättä mahdollista mennä. Työskentelytilaa tarkastellessani huomasin, että Yhteisötaiteen verkkoympäristöä ei ollut mahdollista käyttää, sillä huoneessa ei ollut verkkoyhteyttä. Verkkoon liittyvät suunnitelmat jäivät siis toteutumatta. Työskentelytilan materiaalivarastoa tarkkaillessani näin, mitä materiaaleja vielä tarvittaisiin tehtävien toteutumiseksi. Täydensin materiaaleja Suomesta tuomillani materiaaleilla.

Työpajojen aikana muiden ihmisten apu helpotti työtaakkaani. Muiden auttaessa pystyin keskittymään osallistujien kanssa tutustumiseen, suunnittelu- ja ohjaamistyöhön sekä tutkimuksen aineiston keräämiseen. Jyväskylässä Anne Raasakka auttoi suunnitelmien ja ohjauksen etenemisessä. Lisäksi hän tuli apuun lupien ja materiaalien hankkimisessa ja perehdytti minua koulun käytäntöihin. Osallistujilla oli myös mahdollisuus kysellä häneltä neuvoja teoksiin liittyvissä asioissa. Kärsämäellä Janne Aakon apu työpajan mainostamisessa, dokumentoinnissa ja materiaalien hankkimisessa oli suuri. Pietarissa Inka Yli-Tepsan apu dokumentoinnissa, lasten kanssa juttelemisessa, leikkimisessä sekä ohjaamisen apuna toimimisessa oli tärkeää. Myös lastenhoitaja Dashan auttaminen ohjauksessa, materiaalien hankkimisessa ja välikätenä minun ja sairaalan henkilökunnan kanssa toimimisessa helpotti työtäni. Jo pelkkä hänen läsnäolonsa loi turvallista ilmapiiriä työpajaan lasten tuntiessa hänet ennestään. Tuuli Hakulinen ehdotti alun perin Katerina Kiselevalle Pietarin työpajan mahdollisuutta ja toimi myös tulkkina tutkimukseen liittyvän haastattelun aikana. Katerina Kiseleva ehdotti Pietarin työpajaa sairaalaan ja toimi välikätenä minun ja sairaalan henkilökunnan kanssa työpajan aikatauluista ja sisällöstä sopiessamme.

Olisin halunnut maksaa palkkaa työpajojen apuna toimineille ihmisille erityisesti Pietarissa. Yritin hakea apurahoja työpajoja varten eri kulttuuritahoilta, mutta opiskelijana en niitä lopputyötä varten saanut. Rahoituksesta olisi ollut apua myös monissa muissa asioissa, kuten materiaalien hankkimisessa ja matkustamisessa. Rahoitus työpajoja varten voi olla helpommin saatavilla tulevaisuudessa valmistuttuani opinnoistani.

Työpajojen toiminta oli osallistujakeskeistä. Osallistujilla oli tärkeä rooli työpajojen sisältöjen ja toteutuksen suunnittelussa ja siitä päättämisessä. Osallistujalähtöisyys oli yksi merkityksellisen oppimisen edellytyksistä ja ylläpiti osallistujien omaa aktiivisuutta. Ennen työpajoja suunnittelin alustavasti tehtäviä, aikatauluja ja tutkimuskysymyksiä. Ne saivat kuitenkin lopullisen muotonsa vasta keskusteltuamme niistä osallistujien ja muun henkilökunnan kanssa. Tehtävistä tuli omakohtaisia ja persoonallisia osallistujien etsiessä itse lisämateriaalia niitä varten.

Jyväskylässä osallistujat saivat päättää, milloin tulivat työskentelemään tunneille ja milloin taas tekivät töitä omalla ajallaan. Poikkeavista suunnitelmista oli kuitenkin kerrottava minulle etukäteen. Palautetilaisuuksien ja ryhmähaastattelun aikana koko ryhmän läsnäolo oli tärkeää. Kerroin osallistujille etukäteen, milloin heidän tulisi olla paikalla.

Kärsämäellä osallistujat suunnittelivat minun kanssani, milloin halusivat pitää ruokatauot ja lopettaa työskentelyn. Pietarissa osallistujien sairauden vuoksi pidin tärkeänä, että he saivat halutessaan poistua paikalta.

Työpajoissa osallistujien oma kirjallinen ja kuvallinen dokumentointi oli kiinnostavaa lopputyön tutkimuksen kannalta. Heidän dokumenttiensa avulla pääsin katselemaan työpajaa osallistujien näkökulmasta ja samalla sain tietoa heidän kiinnostuksenkohteistaan.

Osallistujat olivat mukana myös tutkimustavoitteiden pohtimisessa. He miettivät omia parantaviin muutoksiin tähtääviä tavoitteita. Keskustelimme toiminnan kehittämisen mahdollisuuksista yhteisöjen kanssa ja yritimme myös toteuttaa niitä. Keskustelut olivat keskeistä aineistoa tutkimukselle. Keskustelut onnistuivat mielestäni parhaiten Kärsämäellä. Jyväskylässä ja Pietarissa puhe toiminnan kehittämisestä jäi vähemmälle. Jyväskylässä se johtui vielä epävarmuudestani tutkijana työpajan ollessa ensimmäinen lopputyöhön liittyvä työpaja ja Pietarissa siihen vaikuttivat kieliongelmat.  

Osallistujakeskeisyys tuli esille myös teos- ja näyttelypaikkojen valitsemisessa. Jyväskylässä osallistujat valitsivat itse julkiset paikat, joihin rakensivat teoksensa. Kärsämäellä näyttelyn valitsemisessa ja rakentamisessa tehtiin yhteistyötä minun ja osallistujien kanssa. Pietarissa osallistujat olivat muun muassa liikuntarajoitteisuuden vuoksi estyneitä rakentamaan näyttelyä. Näyttelyä Inka Yli-Tepsan kanssa rakentaessani he olivat myös keskittyneet kuvataiteilija Natashan ohjaukseen. Heidän näkökulmansa otettiin kuitenkin huomioon paikkaa valitessa.

Työpajoissa julkisuus tuli esille eri tavoin. Jyväskylässä teokset olivat julkisilla ja keskeisillä paikoilla. Monet ihmiset kulkivat teosten ohi katsellen ja kokeillen niitä. Kärsämäellä lehtien toimittajat tulivat tutustumaan työpajaan ja kirjoittivat siitä artikkeleita. Tämä lisäsi julkisuutta, mutta aiheutti myös ongelmia. Yksi osallistujista lopetti työpajan kesken, sillä hän piti lehtitoimittajia tunkeilevina. Kärsämäellä yleisöä saivat myös näyttelyt Kärsämäen keskuskoulun kuvataideluokassa ja Taidetalo Nahkurin galleriassa. Pietarissa julkisuutta toivat näyttely lasten syöpäosaston aulassa ja kirjoittamani artikkeli, joka tulee ilmestymään vuoden 2007 aikana syöpäjärjestön lehdessä. Työpajojen prosessit ovat esillä myös Yhteisötaiteen verkkoympäristössä.

Jyväskylän työpajasta jäi harmittamaan, että en osallistunut itse työskentelyyn. Tästä oppineena osallistuin työskentelyyn Kärsämäellä ja Pietarissa. Oli kuitenkin hyvä, että olin välillä taka-alalla ja annoin osallistujille tilaa ja aikaa suunnitella ja tehdä teoksia myös rauhassa. Huomasin, että rauhallinen toimintani auttoi keskittyneen ilmapiirin luomisessa, josta sain hyvää palautetta Jyväskylässä Anne Raasakalta.

Kärsämäellä ja Pietarissa osallistujien ikähaarukka oli suuri. Vanhemmat osallistujat pystyivät auttamaan nuorempia, mikä lisäsi vuorovaikutusta. Kärsämäellä se aiheutti myös ongelmia, sillä videoeditointi oli liian vaativaa pienimmille. He eivät jaksaneet keskittyä tekemiseen ja villiintyivät. Heidän motivoimiseen ja auttamiseen keskittyessäni isommat osallistujat jäivät vähälle huomiolle videotyöskentelyn aikana. Jälkikäteen mietin, että pienemmille olisi pitänyt antaa helpompi tehtävä siksi aikaa kun isommat kuvasivat ja editoivat. Tällainen olisi voinut olla esimerkiksi maalaustehtävä ryhmätyönä, jollaisesta he erityisesti pitivät.

Kaikkien työpajojen aikana henkilökohtainen ohjaaminen oli keskeistä. Jyväskylässä keskittyminen Vakiopaine-ryhmän kinasteluun auttoi ryhmää työskentelyn jatkamisessa. Kärsämäellä keskityin erityisesti pienempien lasten ohjaamiseen vaativissa tehtävissä ja Pietarissa annoin yksityisohjausta erityisesti pienemmille sekä tehtävien ideoinnin että tekemisen aikana.

Työpajat olisivat voineet olla pidempiaikaisia. Jyväskylässä joidenkin lupien saaminen oli aikaa vievää. Työpajoissa aikaa olisi saanut jäädä enemmän suunnittelulle, palautteelle, yleisön kommenttien pyytämiselle ja osallistujien tutkimukseen osallistumiselle.

Jälkikäteen ajateltuna oli hyvä, että en korostanut enempää taideterapeuttisuutta Pietarin työpajan aikana. Taideterapeuttisuus vaikutti ärsyttävän ainakin yhtä osallistujaa työpajan ensimmäisen tehtävän aikana. Myös Katerina Kiseleva kertoi haastattelussa, että monet työpajojen osallistujat saattavat vieroksua taideterapeutteja tai psykiatreja. Hänen mukaansa he saattavat kuitenkin työpajaan osallistuessaan pitää työpajojen sisältöön liittyvästä taiteellisesta tekemisestä ja unohtaa negatiiviset tunteensa taideterapiaa kohtaan.

Kärsämäen työpajassa pettymyksen toi pieni osallistujamäärä. Arvelimme Janne Aakon kanssa monien ihmisten olevan heinäkuussa kesälomalla. Työpajan järjestäminen kesäkuukausien ulkopuolella olisi siis voinut lisätä osallistujamäärää.

Miten osallistujat kokevat yhteisötaiteelliseen projektiin osallistumisen?

Kaikissa lopputyöni työpajoissa osallistujat ja apuna toimivat ihmiset näkivät työpajan yhtenä mahdollisuutena työskennellä ystävien kanssa taiteen parissa ja tutustua uusiin ihmisiin. Jyväskylässä tuli esille, että työpaja oli tärkeä, sillä osallistujat tekivät itselleen tärkeitä ja omakohtaisia projekteja. Osallistujat pitivät piristävänä, että työn suhteen heillä oli vapaat kädet ja he saivat toteuttaa ideansa niin kuin itse halusivat. Silti heidän mielestään oli hyvä saada apua silloin, kun sitä tarvitsi. Työpaja oli myös kokonaisuus, joka poikkesi tavanomaisista opinnoista. Osallistujat painottivatkin, että teostehtävä oli mielenkiintoinen sen erilaisuuden takia. Työpajan aikana oli merkittävää, että osallistujat saivat toimia kuvataiteilijoina, aktiivisina toimijoina, jotka oikeasti veivät teoksensa julkisiin tiloihin kouluyhteisön ulkopuolelle. He saivat teosten avulla myös kontaktin muihin ihmisiin ja pääsivät vaikuttamaan omaan ympäristöönsä. Heillä oli mahdollisuus ilostuttaa, aktivoida ja hämmästyttää ihmisiä ja saada aikaan erilaisia reaktioita. Teokset ilostuttivat myös osallistujia itseään. Palautteen lisäksi osallistujien innokkuus tuli ilmi siitä, että he käyttivät teostensa valmistamiseen myös koulun ulkopuolista aikaa.

Jyväskylässä ja Kärsämäellä osallistujat mainitsivat, että tällaisia työpajan kaltaisia projekteja kaivattaisiin lisää. Jyväskylässä osallistujat kiittelivät, että työpaja poikkesi tavanomaisesta opetuksesta ja tehtävä oli todella mukava. Myös Kärsämäellä osallistujien mielestä oli hienoa, että työpajassa sai kokeilla uusia tekniikoita, sillä Kärsämäen harrastusmahdollisuudet taiteen parissa olivat rajalliset ja koulussakaan ei ole aikaa kokeilla uusia tekniikoita. Tulinkin siihen tulokseen, että työpajoissa osallistujien kannalta kiinnostavaa on tehdä taidetta heille vieraalta tuntuvia tekniikoita käyttäen ja uusia ideoita herätellen. Kärsämäen palautteen mukaan oli myös hyvä, että työpajan aikana ei ollut koulumaista tunnelmaa.

Kärsämäellä ja Pietarissa osallistujien eri-ikäisyyden vuoksi oli hyvä, että työpajojen aikana käytettiin erilaisia tekniikoita. Suurin osa tehtävistä soveltui sekä pienemmille että isommille, mutta mukana oli myös vaativampia tehtäviä, kuten Kärsämäellä videoeditointi ja Pietarissa naamioiden tekeminen. Niissä oli tarpeeksi haastetta vanhemmille osallistujille ja pienemmätkin pääsivät kokeilemaan teknistä nokkeluutta vaativia tehtäviä vanhempien lasten, minun ja muiden apulaisten auttaessa. Suunnittelemani ”sekakurssit”, joiden aikana käytettiin erilaisia tekniikoita, olivat näin toimivia. En kuitenkaan allekirjoita, että työpaja ei voisi olla osallistujien mielestä kiinnostava ja toimiva, jos sen aikana käytettäisiin vain yhtä tekniikkaa. Tekniikaksi voisi valita esimerkiksi pelkän videokuvauksen. Tämä edellyttäisi kuitenkin sitä, että pääsisi keskustelemaan osallistujien kanssa ennen työpajaa siitä, mitä he haluaisivat tehdä ja miten. Kommentointi etukäteen voisi onnistua esimerkiksi sähköpostin tai Yhteisötaiteen verkkoympäristön välityksellä. Yritin jo lopputyöni puitteissa saada Kärsämäen työpajaa ennen kärsämäkisiä kommentoimaan Ars-Kärsämäki -näyttelyssä esillä olevaan Yhteisötaiteen verkkoympäristöön, millaista työpajaa he kaipaisivat Kärsämäelle Elämäntarinafestivaalien aikana. Yritykseni kuitenkin epäonnistui, sillä kukaan ei ollut kommentoinut aiheeseen.

Pietarissa omiin ja muiden apuna olleiden ihmisten havaintoihin pohjautuen työpaja toi virikkeitä ja turvallisuuden tunnetta. Uusilla potilailla oli mahdollisuus tutustua työpajojen aikana nopeammin muihin lapsiin, henkilökuntaan ja sairaalaympäristöön. Työpaja toi myös uusia kokemuksia, mielenkiintoista ja haastavaa tekemistä ja iloa sairaalaympäristöön. Tärkeältä tuntui, että osallistujat oppivat jotain uutta, jota he voisivat käyttää myöhemmin hyödykseen, sillä monilla ei ollut mahdollisuutta käydä koulua. Tällaisia asioita olivat muun muassa videokuvaaminen, digikameralla kuvaaminen, naamioiden tekeminen, englanninkielen harjoitteleminen ja toiseen kulttuuriin, Suomeen tutustuminen. Oli myös hyvä, että vanhemmat osallistuivat työpajan aikana työskentelyyn ja pääsivät tekemään yhteistyötä omien lastensa kanssa sekä lähestymään samalla muita lapsia, vanhempia ja työntekijöitä. Lapset ja vanhemmat näyttivät nauttivan yhteistyöstä.

Mitä lisäarvoa verkkoympäristön käyttö tuo yhteisötaiteen projekteihin?

Lopputyöni työpajoista Jyväskylässä Yhteisötaiteen verkkoympäristö toimi monipuolisimmin ja siitä oli siellä myös eniten hyötyä. Se toimi työskentely-ympäristönä ja teosten esittelypaikkana. Käytin verkkoympäristöä alustaessani tehtävää oppilaille. Kurssin loppupuolella laitoimme kuvallista dokumentointia verkon keskustelualueelle. Osallistujat kommentoivat myös työskentelyprosessia sekä antoivat palautetta työpajasta.

Jyväskylässä verkkoympäristö mahdollisti myös sen, että osallistujat pystyivät kommentoimaan työpajan työskentelyprosessia kotikoneiltaan, eikä heidän sen vuoksi tarvinnut tulla koululle. Mukavaa oli, että työpajan päätyttyä ja lähdettyäni pois Jyväskylästä minun ja osallistujien välinen keskustelu jatkui vielä verkkoympäristön välityksellä. Verkkoon muodostui lopulta minun ja osallistujien yhdessä tekemä kooste työpajasta, jota kuka tahansa voisi tulla verkossa selailemaan ja kommentoimaan. Osallistujat mainitsivat olevansa tyytyväisiä, sillä heillä on mahdollisuus näyttää teoksia verkon kautta muille ihmisille. Mukavalta tuntui myös se, että teokset ja koko prosessi eivät jäisi unohduksiin silloinkaan, kun teokset eivät enää olisi julkisilla paikoilla.

Kärsämäellä Yhteisötaiteen verkkoympäristö oli selailtavana Ars-Kärsämäki -kesänäyttelyn yleisölle. Vain yksi ihminen uskalsi julkaista kommenttinsa verkkoympäristössä kesänäyttelyn aikana.  Taidetalo Nahkurin työntekijät sekä muut ihmiset saivat tietoa edeltävistä työpajoistani ja ajatusmaailmastani verkkoympäristön avulla ennen kuin tulin pitämään työpajaa Kärsämäelle. Tämä auttoi heihin tutustumisessa.

Kärsämäellä käytin verkkoympäristöä myös työpajan aikana osallistujien kanssa palautteenantopaikkana ja myöhemmin kooste työpajasta on ollut mahdollisten selailijoiden katseltavana ja kommentoitavana. Esittely-ympäristönä verkkoympäristö oli Kärsämäellä mielestäni toimiva, koska näyttelyjen yleisö oli rajallinen ja teokset olivat esillä vain lyhyen ajan. Verkkoympäristön mahdollisuutena on, että siellä esitettävillä työskentelyprosesseilla ei ole rajattua esilläoloaikaa, eikä yleisö rajoitu vain paikallisiin asukkaisiin.

Pietarissa sain todeta verkkoympäristön rajallisuuden, sillä sitä ei ole mahdollista käyttää kaikkialla. Työpajan aikana ei käytetty verkkoympäristöä, sillä leikkihuoneessa ei ollut verkkoyhteyttä. Verkkoympäristöön olen kuitenkin koonnut työpajan kuva- ja tekstimateriaalia, jota verkossa kävijä voi selailla ja kommentoida. Verkkoympäristön sisältöön tutustuivat Tuuli Hakulinen ja Katerina Kiseleva Pietarissa ollessani. Pyysin heitä esittelemään verkkoympäristöä myös muille ihmisille ja annoin Kiselevalle mahdollisuuden käyttää ympäristöstä löytyvää kuvamateriaalia hänen esitellessään sairaalassa järjestettyä toimintaa muille ihmisille.

Yhteisötaiteen verkkoympäristö on toiminut apuna lopputyössäni. Erityisesti siitä on ollut apua työpajojen aikana ja analysointivaiheessa. Lähityöskentelyä se ei yhteisöllisyyteen tavoittelevien työpajojen aikana pysty korvaamaan kuitenkaan kokonaan. Verkkoympäristöllä on monenlaisia kehitysmahdollisuuksia jatkossa. Tavoitteenani onkin kehittää sitä yhä toimivammaksi ja käyttää sitä työskentelyn apuvälineenä työpajojen aikana myös tulevaisuudessa.

Työpajojen synnyttämiä huomioita yhteisötaiteesta

Työpajojen aikana minulle tuli mieleen monia yhteisötaidetta koskevia kysymyksiä ja asioita, joita kritisoida. Usein projektit ovat ristiriitaisia: niitä tulisi tarkastella taiteena, mutta samalla projekteina, jotka pyrkivät parantaviin muutoksiin. Tämä vastakkainasettelu tuli esille erityisesti Pietarin työpajassa. Halusin ohjata työpajan, jonka aikana teen tutkimusta ja taideprojektia sekä parannan yhteisön oloja. Näkökulmia oli monia: tutkimuksen näkökulma, taiteen näkökulma ja yhteisön parantavaan muutokseen tähtäävä näkökulma. Ollessaan taideteos tai taiteellinen tutkimus, projekti saa vaikutteita taiteellisilta instituutioilta ja mahdollisesti myös rahoituksen taideinstituutiolta. Tästä näkökulmasta katsottuna voisi kärjistäen nähdä, että dokumentoidessaan ihmisiä, se tekee heistä tuotteita. Vaikka työpajan aikana saavutettiinkin monia ainakin hetkeksi sairaalaoloja parantavia muutoksia, osallistujat muuttuivat työpajojen päätyttyä osaksi julkista taideteosta, sillä näyttelyissä ja verkkoympäristössä osallistujien työskentelyprosessin dokumentointi oli osa teoskokonaisuutta. Pietarissa kieliongelmien vuoksi osallistujat eivät myöskään osallistuneet yhtä paljon kieleen perustuvan tutkimusaineiston tuottamiseen kuin Jyväskylän ja Kärsämäen työpajoissa. Tämän vuoksi heidän asemansa havainnoitavina tutkimuskohteina korostui.  

Julkisuus on ristiriitainen asia yhteisötaiteesta keskusteltaessa. Media saattaa leimata yhteisötaiteen pelkästään projektia ohjaavan taiteilijan työksi, jolloin yhteisöllisyys ei tule esiin. Vaikka taiteilija tai tutkija on yhteistyökumppaneistaan riippuvainen, yleensä vain hänet palkitaan tutkimuksen saavutuksista tiede- ja taideyhteisöissä. (Kantonen 2005, 39) Pyrinkin siihen, että osallistujat olisivat etusijalla. Jyväskylässä osallistujat rakensivat itse teoksensa valitsemiinsa paikkoihin. Kärsämäen työpajasta tehdyissä artikkeleissa lapset olivat etusijalla ja he olivat rakentamassa itse näyttelyä omia kiinnostuksiaan huomioiden. Pietarissa julkisuus oli arka asia, kun tehtiin yhteisötaidetta syöpää sairastavien lasten kanssa. Monien mielestä julkisuus voi olla myös hyvä asia muutosten etenemisen kannalta. Julkisuuden myötä esimerkiksi rahoitus projektien tekemiseen ja jälkityöskentelyyn on helpommin saatavilla. Children and parents against Cancer -järjestön johtaja Katerina Kiseleva kertoikin haastattelussa, että erään syöpäsairaiden toimintakeskuksessa järjestetyn taideterapeuttisen työpajan jälkeen keskukseen saatiin ensimmäinen palkkaa saava, vakituinen terapeutti. Tällöin työpajan julkisuudesta oli hyötyä.

Pietarin työpajaa varten kirjoitin itse artikkelin, jossa painotin yhteisötaideprosessia ja yhteistyötä. Näyttelyä assistentti Inka Yli-Tepsan kanssa rakentaessamme pyrimme ottamaan huomioon, että näyttely sijaitsisi osallistujille tärkeässä paikassa, jossa heillä itsellään, heidän vanhemmillaan ja tuttavillaan olisi muun yleisön lisäksi mahdollisuus nähdä valmis näyttely. Näyttelyssä osallistujien työskentelystä otetut valokuvat olivat etusijalla.  Tutkimuksessa osallistujien anonyymiyden vaaliminen tuntui tärkeältä. Lopputyöraportissa ja Yhteisötaiteen verkkoympäristössä käytän heistä kirjoittaessani vain etunimiä tai ryhmän nimiä.

Lea Kantonen mukaan vaarana on, että taiteilijat voivat sulauttaa omat äänensä esimerkiksi syrjäytettyjen ääniin ja korostaa itseään toisten kustannuksella. (Kantonen 2005, 42) Taiteilija saattaa siirtää omia asenteitaan osallistujille, joita osallistujat eivät osaa välttämättä ottaa kriittisesti vastaan. Tällaisia esimerkkejä voin löytää myös omista työpajoistani. Olen harmistunut, jos osallistujat eivät ole innostuneet jostakin suunnittelemastani tehtävästä tai esimerkiksi ajan puutteen vuoksi olen auttanut oppilasta tekemään teosta ja siirtänyt siihen omaa arvomaailmaani. Jyväskylässä harmistuin, kun yksi työryhmistä ei edennyt teoksen tekemisessä. Heitä auttaessani toin teokseen omia ideoitani. Tällaisia tilanteita tuli vastaan myös Pietarissa. Ajan puutteen vuoksi autoin osallistujia tekemään työnsä loppuun, mikä harmitti jälkikäteen.

Suunnitelmia tehdessä on lähdettävä osallistujien omista tarpeista. Vaikeutena voi kuitenkin olla, että ympäristö on niin erilainen ohjaajan oman kasvuympäristön kanssa. Osallistujien näkökulmia ja asenteita on vaikea ymmärtää ja osallistujien on taas vaikea ymmärtää ohjaajan näkökulmia. Osallistujille on hyvä varata aikaa ideoida, suunnitella ja tehdä teoksia. Ohjaajan tulisi kuunnella heidän mielipiteitä, kiinnostuksia ja ongelmia sekä pyrkiä edistämään osallistujien kriittistä ajattelua.

Kantonen on pohtinut, miten alkuperäiskansojen nuoret ovat kokeneet epäoikeudenmukaiseksi sen, että Kantosella on mahdollisuus lentää heidän keskelleen, mutta heillä ei ole taas mahdollisuutta lentää Suomeen oppimaan Suomen kulttuurista. (Kantonen 2005, 164) Välillä Pietarissa järjestämässäni työpajassa tunsin, että tällaiset valta-asetelmat korostuivat. Olin terve, hyvinvointiyhteiskunnasta tuleva kuvataiteilija, joka matkusti keskelle syöpää sairastavia, venäläisiä potilaita. Minulla oli mahdollisuus tulla kurkistamaan heidän sairaalaympäristöönsä ja Suomeen palattuani voisin jälleen jatkaa omaa elämääni ja unohtaa heidän ongelmansa. Heillä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta tulla kurkistamaan minun elämääni muuten kuin valokuvien kautta.

Yhteisötaiteeseen liittyvistä ristiriitaisuuksista huolimatta en ole kuitenkaan menettänyt toivoani yhteisötaiteen mahdollisuudesta saada aikaan parantavia muutoksia yhteisöissä.

Kooste tuloksista, pohdinnoista ja johtopäätöksistä

Seuraavaksi kokoan keskeisimpiä pohdintojani tutkimuskysymyksiin ja muihin tavoitteisiin liittyen.

Lähestymistä sekä vuorovaikutuksen kasvamista tukivat etukäteistutustuminen paikkoihin ja yhteisöihin sekä työpajojen aikana käydyt keskustelut. Jyväskylässä pitämäni luento, Kärsämäellä meneminen luontoon keräämään yhdessä materiaalia ja Pietarissa venäläiseen tapaan teepöydän ääressä käydyt kotoisat keskustelut vaikuttivat positiivisesti minun ja yhteisöjen välisiin suhteisiin. Työpajoissa rentoa ilmapiiriä ja vuorovaikutusta lisäsivät myös yhdessä tekeminen ja hauskat tai kiinnostavat tehtävänannot.
 
Nykytaide tuli esille erityisesti Jyväskylässä ja Kärsämäellä. Jyväskylässä sitä käsiteltiin luennolla, keskusteluissa ja teoksia tehdessä. Kärsämäellä nykytaide tuli esille tekemisen aikana. Työpajan aikana käytiin myös Ars-Kärsämäki -näyttelyssä, jossa oli nykytaiteilijoiden teoksia. Teoksista keskusteltiin näyttelykäynnin aikana ja sen jälkeen. Pietarissa nykytaide ei varsinaisesti tullut esille. Siitä oli kuitenkin vaikutteita tehtävissä.

Kiinnostusta omiin tarinoihin heräteltiin tarinallisen lähestymistavan avulla. Kaikissa työpajoissa tämä tapahtui keskustelujen avulla. Jyväskylässä omakohtaiset tarinat tulivat esille liittämällä teoksiin kotoa löydettyjä, hylättyjä esineitä tai valokuvia. Kärsämäellä tarinallisuus tuli esille tehtävien sisällöissä. Pietarissa tarinallisuutta heräteltiin pohtimalla tekemisen aikana syntyneitä tuntemuksia ja jakamalla niitä toisten kanssa.

Jyväskylässä kiinnostus omaan lähiympäristöön ja luonnon arvostamiseen tuli esille teospaikkoja etsiessä, kierrätys- ja luonnonmateriaalia ympäristöstä kerätessä ja teoksissa käyttäessä. Myös kärsämäellä tutustuttiin ympäristöön ja kerättiin sieltä luonnonmateriaalia teoksia varten. Pietarissa luonto tuli esille tehtävien aiheissa.

Yleisön huomiota heräteltiin Jyväskylässä julkisten teosten avulla, joita kaupunkilaiset saivat katsella ja kokeilla. Kärsämäellä yleisön huomiota heräteltiin näyttelyjen ja lehtiartikkelien avulla. Pietarissa julkisuutta heräteltiin syöpäjärjestön lehteen kirjoittamani artikkelin sekä lasten syöpäosaston aulaan pystytetyn näyttelyn avulla. Kaikkien työpajojen työskentelyprosessit ovat myös esillä Yhteisötaiteen verkkoympäristössä, jossa verkkokäyttäjällä on mahdollisuus tutkiskella ja kommentoida niitä.

Muiden ihmisten apu organisoimisessa, dokumentoinnissa, tulkkauksessa ja ohjauksessa tekivät työpajoista sujuvia. Muiden auttaessa minulla oli aikaa keskittyä henkilökohtaiseen ohjaukseen ja tutkimukseen.  

Toiminta työpajojen aikana oli osallistujalähtöistä. Osallistujilla oli tärkeä rooli työpajojen suunnitelmien, tavoitteiden ja aikataulujen suunnittelussa sekä toiminnasta päättämisessä. Osallistujakeskeisyys tuki osallistujien omaa aktiivisuutta sekä merkityksellistä oppimista.

Työpajojen aikana taiteen tekeminen toisten ihmisten kanssa ja toisiin ihmisiin tutustuminen oli osallistujille tärkeätä. He pitivät hyvänä, että heillä oli vapaat kädet tehdä sellaisia teoksia, joita he itse halusivat ja kuitenkin ohjausta sai aina tarvittaessa.

Omaan ympäristöön ja yhteisöön vaikuttaminen tuntui myös kiinnostavan osallistujia, sillä sen kautta oli mahdollista ilostuttaa ja saada palautetta ihmisiltä.

Jyväskylässä kiiteltiin, että työpaja poikkesi tavanomaisesta opetuksesta. Myös Kärsämäellä pidettiin hyvänä erilaisten tekniikoiden kokeilemista. Pietarissa toiminta poikkesi myös sairaalan toiminnasta ja toi yhteisölle mielenkiintoista ja hyödyllistä tekemistä sekä iloista ilmapiiriä.

Tulevaisuudessa työpajoja suunnitellessa olisi hyvä olla etukäteen keskusteluyhteydessä osallistujien kanssa, jotta heidän kiinnostuksensa tulisivat yhä paremmin huomioon työpajan aikana.

Yhteisötaiteen verkkoympäristöllä oli työpajojen aikana kiinnostavia tehtäviä työskentely-, opiskelu-, esittely- ja kommentointiympäristönä. Verkkoympäristöllä on myös rajoituksensa, sillä sitä ei ole mahdollista käyttää kaikkialla. Sillä on monenlaisia kehitysmahdollisuuksia myös jatkossa.


Lähteet:

Kantonen, Lea. 2005. Teltta - Kohtaamisia nuorten työpajoissa. Helsinki: Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 54.


takaisin alkuun